Maalaileva, välillä suorastaan runollinen. Näillä sanoilla
moni kuvailisi Pauliina Rauhalan paljon kiinnostusta herättänyttä teosta
Taivaslaulu. Niin minäkin. Sanat maalaavat viipyileviä kuvia äitiydestä,
uskosta ja uskonnosta, sekä tunteista, joita nämä kaikki asiat yhdessä ja
erikseen synnyttävät. Kipuilu naiseuden ja perheen äärellä on paikoitellen
riipaisevaa, paikoitellen taas hieman paikallaan junnaavaa. Tämän teoksen
sivuilla ei totisesti ole kiire minnekään.
Aleksi ja Vilja ovat nuori lestadiolaispari. Neljän suloisen
lapsen jälkeen tieto uudesta raskaudesta saattelee perheen suurten muutosten
keskelle. Pauliina Rauhalan teksti on herkkää, ja Aleksin ja Viljan
sielunmaisema aukeaa lukijalle kauniisti. Viljan hapuilu naisena ja äitinä
olemisen äärellä on kuvattu koskettavasti, muttei sentään liian ahdistavasti.
Välillä leikitellään mollamaijoilla, barbeilla ja
bratzeilla, välillä kurkistetaan Viljan ja Aleksin tarinan alkutaipaleeseen.
Kurkistetaan niihin hetkiin, joista kaikki alkoi: nähdään kappaleita onnesta ja
rakkauden ensi huumasta, haaveista ja yhteisestä tulevaisuudesta. Toiveita ja
iloa, kipua ja pelkoa - siitä on elämä Taivaslaulussa rakennettu.
Taivaslaulun pohjasävy on herkkyydestään huolimatta vakava,
ja teos herättää paljon ajatuksia. Onko pakko jaksaa, koska yhteisön asettamat
normit niin määräävät? Onko ainoa elämän rytmi todella nouseva ja laskeva
vatsakumpu, raskaus toisensa jälkeen? Missä menee raja, jonka jälkeen kulisseja
ei tarvitse enää pitää väkisin pystyssä? Saako välillä antaa periksi?
Esikoiskirjailijaksi Rauhala on onnistunut äärimmäisen
hyvin. Vaikka paikoitellen tahti on valitettavan laahaavaa, kirjan ahmaisee
silti helposti illassa tai parissa. Mikäli seuraava kirja joskus näkee
päivänvalon, on kiinnostavaa nähdä, pystyykö Rauhala samaan mielenkiintoiseen ja
rikkaaseen otteeseen, johon hän ylsi Taivaslaulussa.
Sonja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti