torstai 31. lokakuuta 2013

Äitinä ja vaimona olemisen kahdet kasvot




Maalaileva, välillä suorastaan runollinen. Näillä sanoilla moni kuvailisi Pauliina Rauhalan paljon kiinnostusta herättänyttä teosta Taivaslaulu. Niin minäkin. Sanat maalaavat viipyileviä kuvia äitiydestä, uskosta ja uskonnosta, sekä tunteista, joita nämä kaikki asiat yhdessä ja erikseen synnyttävät. Kipuilu naiseuden ja perheen äärellä on paikoitellen riipaisevaa, paikoitellen taas hieman paikallaan junnaavaa. Tämän teoksen sivuilla ei totisesti ole kiire minnekään.

Aleksi ja Vilja ovat nuori lestadiolaispari. Neljän suloisen lapsen jälkeen tieto uudesta raskaudesta saattelee perheen suurten muutosten keskelle. Pauliina Rauhalan teksti on herkkää, ja Aleksin ja Viljan sielunmaisema aukeaa lukijalle kauniisti. Viljan hapuilu naisena ja äitinä olemisen äärellä on kuvattu koskettavasti, muttei sentään liian ahdistavasti.

Välillä leikitellään mollamaijoilla, barbeilla ja bratzeilla, välillä kurkistetaan Viljan ja Aleksin tarinan alkutaipaleeseen. Kurkistetaan niihin hetkiin, joista kaikki alkoi: nähdään kappaleita onnesta ja rakkauden ensi huumasta, haaveista ja yhteisestä tulevaisuudesta. Toiveita ja iloa, kipua ja pelkoa - siitä on elämä Taivaslaulussa rakennettu.

Taivaslaulun pohjasävy on herkkyydestään huolimatta vakava, ja teos herättää paljon ajatuksia. Onko pakko jaksaa, koska yhteisön asettamat normit niin määräävät? Onko ainoa elämän rytmi todella nouseva ja laskeva vatsakumpu, raskaus toisensa jälkeen? Missä menee raja, jonka jälkeen kulisseja ei tarvitse enää pitää väkisin pystyssä? Saako välillä antaa periksi?

Esikoiskirjailijaksi Rauhala on onnistunut äärimmäisen hyvin. Vaikka paikoitellen tahti on valitettavan laahaavaa, kirjan ahmaisee silti helposti illassa tai parissa. Mikäli seuraava kirja joskus näkee päivänvalon, on kiinnostavaa nähdä, pystyykö Rauhala samaan mielenkiintoiseen ja rikkaaseen otteeseen, johon hän ylsi Taivaslaulussa.

Sonja

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti