Tyttö joka sukeltaa lukijan sydämeen

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen 

"Tiedän, että standardinomaisissa älykkyystesteissä yllän johonkin idiootin ja imbesillin välille, mutta minulla on kolme hyvettä ja ne ovat merkittäviä: 1. En osaa valehdella. 2. Minulla ei ole mielikuvitusta. 3. Tiedän että tiedän vain sen minkä tiedän, ja siitä mitä en tiedä, ja sellaista on paljon enemmän, olen varma etten sitä tiedä."

Näin luonnehtii meksikolaiskirjailija Sabina Bermanin romaanin Nainen joka sukelsi maailman sydämeen päähenkilö Karen itseään. 

Isabelle palaa sisarensa kuoltua Kaliforniasta kotiseudulleen Meksikoon ottaakseen johdettavakseen sukunsa tonnikalajalostamon. Sukutalon kellarista hän löytää kaltoin kohdellun, autistisen Karenin, joka paljastuu hänen sisarentyttärekseen. Isabellen viisaat ja rakastavat kasvatusmenetelmät kesyttävät villitytön, ja pian Karen oppii ensimmäisen sanansa: minä.

Kriittinen katse

Karen ei ole vähälahjainen, hän on vain erilainen. Siksi hänellä onkin kyky haastaa lukijansa pohtimaan maailmaa uudella tavalla. Karen ei hyväksy kritiikittömästi mitään annettuja oppeja vaan lukee muun muassa ”erään Aristoteles-nimisen miehen” ja Descartesin tekstejä kyseenalaistaen ja kumartamatta. Samoin hän seuraa vierestä ihmiselämän kummallisuuksia kaikkine käytössääntöineen ja ihmissuhdepeleineen ja saa mutkattomalla ajatuksenjuoksullaan lukijan niin nauramaan, hämmentymään kuin yllättymäänkin.

Bermanin kirja ottaa kantaa tonnikalojen ylikalastukseen ja merten suojeluun. Karen ymmärtää eläimiä paremmin kuin ihmisiä eikä voi käsittää, miksi ihmisten ja eläinten välisiä eroja pyritään korostamaan. Sukeltaessaan meren hiljaisuudessa tonnikalaparvien keskellä hän tuntee sellaista yhteenkuuluvuutta, jota ei ole koskaan tuntenut ihmisten keskellä. Samalla hän havahtuu näkemään sukunsa tonnikalatuotannon epäkohdat.

Aistien juhlaa

Karenin tapa olla maailmassa on poikkeava. Hän kokee maailman aisteillaan eikä tarvitse itsensä ja todellisuuden väliin sen enempää teoreettisia pohdintoja, kielikuvien hämärää vertauskuvallisuutta kuin mielikuvitustakaan. Hänen valloittava näkökulmansa tuo kirjan käsittelemiin erilaisuuden teemoihin ja eettisiin kysymyksiin hersyvää huumoria, jolloin turhalta paatokselta suurimmaksi osaksi vältytään. Lisäksi kirjan sisältämät sukeltamisen kuvaukset ovat myös ylistys meren ihmeelliselle kauneudelle:

”Turkoosinsinisessä meressä käännyin kyljelleni laskeutuakseni yhä syvemmälle katsellen valkoisia pilviä kimaltelevan vedenpinnan läpi. Ja katsellessani miten kuusi kultakalaa matkasi pilveltä pilvelle, kummastelin taas mihin mielikuvitusta tarvitaan. Syvässä sinisessä minua kohti tuli pyörivä harmaa pallo, se hipaisi minua tuhanteen eri kohtaan ja hajosi tuhanneksi teräksen väriseksi makrilliksi, jotka pakenivat kohti tummaa sineä. Löysin punaisen levärihmametsikön keskeltä hiekka-aukean, jonka laidalla oli sileä vihreä kivi. Asetin pääni sille ja odotin, että ruumiini laskeutui hiekalle.” 

Johanna