Maan virallinen nimi on Korean demokraattinen tasavalta. Sen ensimmäinen presidentti oli Kim Il-sung, joka menehtyi äkillisesti vuoden 1994 heinäkuussa. Hänen poikansa Kim Jong-il nimitettiin kansallisen puolustuskomitean puheenjohtajaksi, mutta maan virallisena presidenttinä jatkoi kuollut isänsä Kim Il-sung. (www.wikipedia.fi) Kim Il-jong kuoli joulukuussa 2011, ja nyt hänen poikaansa Kim Jong-unia kaavaillaan Pohjois-Korean uudeksi johtajaksi.
Barbara Demick on kirjaansa varten vieraillut usean kerran Pohjois-Koreassa sekä haastatellut Etelä-Koreaan loikanneita pohjoiskorealaisia. He kertovat mm. maassa 1990-luvulla vallinneesta hirvittävästä nälänhädästä, jolloin ulkomaisten arvioiden mukaan nälkään kuoli miljoona ihmistä. Kirjassa on kuvaus, miten kuolleita kärrätään kottikärryillä joukkohautoihin. Lastentarhan 50 lapsesta vähitellen kutistuu 15 lapsen ryhmä. Lääkkeitä ei juurikaan ole, ruoaksi tervejalkaisimmat kiipeävät etsimään vuorilta villikasveja, lapset jäävät pienikokoisiksi aliravitsemuksen takia, YK:n avustukset päätyvät ”mustaan pörssiin”.
Jo lastentarhasta alkaa puolueen ja etenkin kansan johtajaa ihannoivien iskulauseiden opettelu. Siksi esim. kirjan rouva Song on täysin maan johtajalle uskollinen perheenäiti. Naapureiden puheita kuunnellaan, ja heitä tarvittaessa ilmiannetaan. Valtiolla ei ole varaa maksaa palkkoja, ja lopulta tehtaatkin suljetaan yksi toisensa jälkeen, koska raaka-aineita ei ole.
Pohjois-Koreasta ensin Kiinaan ja sieltä Kiinan tai Mongolian kautta Etelä-Koreaan loikkaavien ihmisten tarinat kuulostavat tosi jännittäviltä; pääseekö pimeässä kylmän joen yli joutumatta kiinni, selviääkö joutumatta kiinalaisten ilmiantamaksi. Kiinalaiset miehet ostavat pohjoiskorealaisia naisia vaimoikseen. Niinpä eräs loikkarinainen on jonkin vuoden ystävällisen kiinalaismiehen vaimo, ennen lähtemistään Etelä-Koreaan.
Loikanneilla pohjoiskorealaisilla on vaikeuksia sopeutua elämään Etelä-Koreassa. Valtio tosin antaa kotouttamisrahaa ja avittaa monella tapaa heitä. Mutta silti loikanneet pohjoiskorealaiset tuntevat itsensä erilaisiksi, masentuvat ja helposti myös katkeroituvat. Silti sekä pohjois- että eteläkorealaisten mielissä säilyy toive: Pohjois-Korean hallinto joskus luhistuu ja Koreat yhdistyvät yhdeksi maaksi.
Rankasta aiheesta huolimatta kirja on todella taitavasti kirjoitettu. Erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten elämäntarinat antavat tunnun kuin olisi päässyt Barbara Demickin mukana käymään tuossa ulkomaalaisilta lähes täysin suljetussa maassa.
Pirre
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti