Mitä Austerlitzissa tapahtuu?

W.G. Sebaldin Austerlitzin (Tammi 2002) minäkertoja on mies, joka ilmeisesti jonkinlaisen tutkimustyön takia matkustaa paljon ympäri Eurooppaa. Vuonna 1967 hän tapaa ensimmäisen kerran Jacques Austerlitzin, eurooppalaisen arkkitehtuurin originellin tutkijan. Miesten välille syntyy erikoinen ystävyys, joka koostuu satunnaisista, erittäin epätodennäköisistä kohtaamisista vuosikymmenien aikana. Aluksi ystävysten keskustelut koskevat lähinnä arkkitehtuuria ja sen suhdetta Euroopan historiaan, mutta vähitellen nimetön kertoja saa kuulla Austerlitzin merkilliset elämänvaiheet, joissa toisella maailmansodalla ja saksalaisten toimeenpanemilla juutalaisvainoilla on ratkaisevan tärkeä osa. Austerlitzin elämäntarina kantaa mukanaan koko 1900-luvun Eurooppaa ja sen synkkää sielunmaisemaa.

Mistään toimintatrilleristä ei todellakaan ole kysymys. Sebaldin tyyli muistuttaa pikemminkin esseetä kuin perinteistä juonellista romaanikerrontaa dialogeineen ja yllätyskäänteineen. Tarinaa vie eteenpäin Austerlitzin kertomus, jota kertoja kuuntelee ja sitten huolellisesti kirjaa ylös. Kiirettä ei tunnu olevan kenelläkään.

Kiire ei saa olla lukijallakaan. Sebaldin tekstin lukeminen vaatii tarkkuutta, hajamieliselle selailijalle se kääntää pitkälauseisen selkänsä. Oman, salaperäisen lisänsä kirjaan tuovat mustavalkoiset kuvat, jotka eivät ole perinteistä kuvitusta vaan itsenäinen osa tekstiä. Ne ovat useimmiten valokuvia, mutta mitä kuvia ja mistä, sitä lukija ei välttämättä saa koskaan tietää. Sille, joka malttaa lukea sanan ja lauseen kerrallaan ja vielä katsoa kuvatkin, Sebaldin tarina antaa ruhtinaallisen lukunautinnon.

Ensinnäkin se käsittelee menneen vuosisadan traagisia tapahtumia koskettavasti erikoislaatuisten ihmiskohtaloiden kautta. Maailmanhistorialliset mullistukset ovat heittäneet sekä Austerlitzin että muidenkin Sebaldin kirjojen henkilöiden pienen elämän jollekin aivan ennakoimattomalle radalle, tai sitten he ovat unohtuneet jonnekin ikään kuin ajan ulkopuolelle.

Toiseksi henkilöidensä elämäntarinoiden avulla Sebald kuvaa ihmisen mielen ja muistin kummallisia käytäviä ja komeroita ja sitä, miten ihmisen kokemusmaailma elää hauraan muistin varassa:

...ajattelen, miten vähän me pystymme pitämään mielessä, mitä kaikkea ja miten paljon unohtuu jatkuvasti jokaisen sammuneen elämän myötä, miten maailma ikään kuin tyhjentyy itsestään, kun lukemattomiin muistamiskyvyttömiin paikkoihin ja esineisiin liittyviä tarinoita ei enää kukaan kuuntele, merkitse muistiin eikä kerro eteenpäin –

Miettikää, kaikki maalta muuttaneet, kuka enää muistaa lapsuutenne kylien niittyjen, peltojen, hakojen ja latojen nimiä, tai sitä, missä ne olivat. Nythän kaikki on joka tapauksessa peittynyt pusikon tai puupellon alle.

Sebaldin kertoja ei koskaan tunkeile liian lähelle tarinansa henkilöitä. He jäävät hiukan etäisiksi ja salaperäisiksi, ja heidän liepeillään leijuva hiljainen lumous ja hauras melankolia tekevät heistä vastustamattoman kiinnostavia.

Austerlitz jäi Sebaldin viimeiseksi kirjaksi ja suomennettiin tuoreeltaan. Sen jälkeen suomennoksia on ilmestynyt takaperoisessa järjestyksessä, viimeksi Saturnuksen renkaat 2010 (alkuteos 1995), ja syksyllä on tulossa Huimaus (alkuteos 1990).

Melankoliaan mieltyneille haluaisin Sebaldin kyytipojaksi suositella John Dowlandin renessanssimusiikkia esimerkiksi levyltä In Darkness Let Me Dwell. Mustaan synkkyyteen ei kuitenkaan pidä suistua. Melankolia on parhaimmillaan läpikuultavan savunharmaana.

Maileena