"Leiri 14 – pako Pohjois-Koreasta" on hurjaa luettavaa

Yhdysvaltalainen toimittaja Baline Harden kuvaa kirjassaan 23-vuotiaan miehen Shin Dong-hyuk:n pakotarinan Pohjois-Korean vankileiriltä. Shin Dong-hyuk syntyi ja kasvoi leiri 14:ssa tietämättä mitään koko muusta maasta ja maailmasta. Äiti pieksi nälkäistä poikaansa muun muassa ruuan varastamisesta. Päivät täyttyivät kovasta työstä ja ajatukset ainaisesta nälästä. Shin joutui jo 10-vuotiaana muiden ikätovereidensa kanssa töihin kaivokseen. Päivät olivat pitkiä ja työkiintiöt suuria. Lounaaksi he saivat vähän maissijauhoa ja suolakaalia. Sikalassa työskentely oli vähän helpompaa. Aina on silti nälkä! Shin oppii pyydystämään rottia, sammakoita, käärmeitä ja hyönteisiä ja valmistamaan ne ruoaksi nuotiolla.

Shin tietää, että vangit sovittavat leireillä syntejään – joko omia tai vanhempien tai muiden sukulaisten. Shin Dong-hyuk:n isä oli joutunut leirille, koska sukulaismies oli loikannut Etelä-Koreaan. Vartijoiden kohtelu on epäinhimillistä. He kurittavat vankeja pienimmistäkin rikkeistä. Vartijat hakkaavat 6-vuotiaan tytön hengiltä, koska hänen taskustaan löytyi muutama maissin jyvä. Vartijat myös yllyttävät vankeja ilmiantamaan toisiaan erilaisista pikku rikoksista.

Shin Dong-hyuk työskentelee ompelimossa ompelukoneiden korjaajana, kun hän saa ohjattavakseen itseään vanhemman miehen. Park Yong Chul on ollut aikanaan Pohjois-Korean poliittista eliittiä ja kouluttautunut ja matkustellut myös ulkomailla. Erimielisyydet hänen työpaikallaan johtavat siihen, että Park joutuu vankileirille. Pikku hiljaa Park alkaa kertoa Shinille maailmasta leirin ulkopuolella. Erityisesti Parkin kertomukset erilaisista ruuista kiehtovat Shiniä. Hän alkaa päivittäin haaveilla paistetusta lihasta – ja paosta. Yhdessä miehet päättävätkin paeta talvella 2004, mutta Park jää matkasta jo alkutaipaleella. Shin jatkaa pakoaan tietämättä edes minne suuntaan hänen pitäisi mennä päästäkseen Kiinaan.

Monien vaiheiden kautta Shin Dong-hyuk pääsee Kiinaan, Etelä-Koreaan ja myöhemmin myös Yhdysvaltoihin. Hän toimii Amerikassa mm. LiNK:ssä. Ihmisoikeusjärjestö LiNK (Liberty in North Korea) pyrkii auttamaan pohjoiskorealaisia loikkareita.

Kirjoittaja Baline Harden kuvaa, miten vaikeaa Shinin - ja loikkareiden ylipäänsä – on sopeutua vapauteen, pelottomuuteen ja siihen että toisiin ihmisiin voikin luottaa. Pakotarinan lisäksi kirjassa on kuvauksia ja tilastotietoja Pohjois-Korean politiikasta ja kansalaisten elämästä Kim-dynastian vallan alla. Se tekee lukukokemuksen osin rikkonaiseksi.

Pohjois-Korean vankileirejä ei virallisesti ole olemassakaan, vaikka ne näkyvät länsimaissa satelliittikuvissa. Leireiltä on päässyt pakenemaan vankeja, mutta Shin Dong-hyuk on tiettävästi ainoa leirillä syntynyt ja kasvanut loikkari.

Etelä-Korea yrittää sopeuttaa pohjoisesta loikanneita inhimilliseen, vapaaseen ja omavastuiseen elämään. Silti paenneet usein masentuvat ja kokevat itsensä arvottomiksi. Kirjan lopulla mieltäni jäi askarruttamaan: Voisiko näillä loikkareilla huolimatta maansa johdon aikaansaamista julmuuksista olla ikävä ja kaipaus tuota maata kohtaan, jonka he ovat joutuneet jättämään ikuisiksi ajoiksi taakseen.

Pirre

Rakentavasti pihalla

Lipasti, Roope: Pihalla. Erään remontin anatomia (Kustannus Oy Majakka. 2006)

Valitsin unilukemiseksi  Roope Lipastin kertomuksen Pihalla. Erään remontin anatomia. Nukkuminen unohtui,  kun kirja nauratti yli puolenyön.

Pihalla kuvaa kaupunkilaisperheen toilailua maalla. Tai eniten Roopen tohelointia. Hänellä on kolme lasta ja neljäskin tulee.

”Maailma on täynnä extreme-lajeja mutta niissä yksi on ylitse muiden. Tämä kuningaslaji vaatii eniten voimaa, kylmähermoisuutta, rasitustensietokykyä, nokkeluutta, kykyä selviytyä äärimmäisistä olosuhteista sekä ennen kaikkea rohkeutta, jollaista on nähty lähinnä Kannaksella sodan aikana. Puhun tietysti perhematkailusta.”

Vaimo näyttäytyy kirjassa epäsuorasti:

”Vastavilloitetusta talosta näkee kodin hahmon jo selkeänä: tietää, että huoneista tulee tuollaisia, tuohon tulee ikkuna ja tuonne parveke. Nurkkaan tulee isomummalta peritty kaappikello, mutta sitä sinun opiskeluaikaista sohvaa ei kyllä tänne sitten raahata, tuliko selväksi.”

Roope remontoi rapistunutta maatilaa.

”Eräänä päivänä jopa starttasin Hiaceni ja ajoin Tallinnaan ostamaan nauloja, koska arvelin niiden olevan siellä halvempia. Reissuun meni 17 tuntia, mutta toisaalta sen verran sitä nyt saa varata ihan tavalliseenkin rautakauppa-asiointiin.”

Näin naapurissa

Tänä vuonna Roope Lipasti julkaisi romaanin ja äänikirjan Rajanaapuri. Siinä naapurin mies seuraa perhettä. Rajanaapuri muistuttaa Pihalla-kirjaa, mutta se on sävyltään vakavampi vaikkakin kevyen humoristinen

Roope Lipasti on Liedossa asuva kirjailija ja toimittaja. Pihalla-opuksen jutut ilmestyivät ensin Kotivinkki-lehdessä. Lipasti muokkasi niitä kirjaa varten. Hän on julkaissut myös vitsikirjan Menittekö te bussilla naimisiin ja muita lasten tärkeitä kysymyksiä, lastenkirjoja sekä tuoreen veijariromaanin Virtasen historia.

Terhi

Sodassa ja rakkaudessa on kaikki sallittua

Todellakin nauroin ääneen muutamaan kertaan lukiessani David Nichollsin uutuuskirjaa Kaikki peliin. Kirja julkaistiin jo vuonna 2003 - se oli hänen esikoisteoksensa - mutta suomennos kirjasta saatiin vasta tänä vuonna. Kirja kertoo minämuodossa Brian Jacksonin ensimmäisestä yliopistovuodesta ja tämän kaikenkattavasta rakastumisesta kuvankauniiseen Aliceen. Brian saa kuningasajatuksen miten valloittaa suurten tunteittensa kohde. Hän pyrkii yliopiston tietokilpailujoukkueeseen, sillä kukapa nainen voisi vastustaa laajaa yleissivistystä?  Kaikki ei kuitenkaan tule sujumaan ilman yllätyksiä.

"En usko koskaan seisseeni näin lähellä mitään niin kaunista. Kauneutta löytyy totta kai kirjoista, maalauksista ja maisemistakin, mutta ennen tätä hetkeä en usko koskaan kokeneeni todellista kauneutta oikeassa elämässä, lämpimässä, pehmeässä ihmisolennossa, sellaisessa, jota voisi vaikka koskettaa, kuvitelmissa ainakin. Hän on niin täydellinen, että minä kerta kaikkiaan sävähdän hänet nähdessäni. Rintakehää puristaa, ja minun on muistutettava itseäni hengittämisen tärkeydestä."

Kirja on peribrittiläinen ja eri yhteiskuntaluokkiin kuulumisesta tulee väistämättä ongelma. Brianin tausta on työläisluokassa, Alicen vanhemmilla on varaa pitää useitakin asuntoja. Kirjan parasta antia tarjoavat Spencer ja Tone, Brianin lapsuudenystävät, seuratessaan Brianin haparoivaa ja kömpelöä kiipeämistä akateemisilla tikapuilla. Myös salaperäinen Rebecca Epstein tuo Brianin elämään kirpeää todellisuutta.

Nicholls osaa ehdottomasti kirjoittaa nokkelaa vuoropuhelua – häntä on jopa verrattu Nick Hornbyyn - ja kirjan suomentaja Sauli Santikko onnistuu omassa osuudessaan. Nichollsin viime vuonna ilmestynyt kirja Sinä päivänä sai kiitellyn vastaanoton ja ennustaisinpa Kaikki peliin –kirjalle lähes samanlaista tulevaisuutta. Siinä on havaittavissa mielestäni esikoiskirjalle hyvinkin sallittavaa rosoisuutta. Sinä päivänä pääsee ehkä syvemmälle käsitellessään aikuistumisen ongelmia ja sattuman osuutta elämässä.

Nicholls on käsikirjoittanut suosittua brittiläistä TV-sarjaa Rimakauhua ja rakkautta. Näissä molemmissa kirjoissa on samaa sydämellistä komiikkaa ja todenmakuista tragiikkaa sopivassa suhteessa.

Päivikki

Suzanne Collins - Nälkäpeli

”Vastenmielisen pelin säännöt ovat yksinkertaiset: 24 nuorta joutuvat mittelemään toisiaan vastaan aina siihen saakka, kunnes viimeinen eloon jäänyt kruunataan voittajaksi.”

Vaikka Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 2008, on sitä tänä vuonna hehkutettu aiempienkin vuosien edestä. Tästä kiitos kuuluu viime keväänä ilmestyneelle huippusuositulle kirjaan pohjautuvalle elokuvalle. Halusin tietysti itsekin tietää, mistä tässä hypetyksessä on kyse.

Koska kirjat yleensä päihittävät niiden elokuvaversiot, päätin lukea trilogian ennen elokuvan katsomista. Näin omalle mielikuvituksellekin jää enemmän tilaa, kun elokuva ja sen visuaalisuus ei ole sitä päässyt muokkaamaan.

Tätä teosta on äärimmäisen hankalaa arvostella ja kuvailla paljastamatta juonta sen koommin. Lyhykäisyydessään kirjan tapahtumat sijoittuvat luonnonkatastrofien hävittämään Pohjois-Amerikkaan, Panem-nimiseen diktatuuriin. Panemia hallitseva mahtipontinen pääkaupunki Capitol on luonut irvokkaan Nälkäpelin rangaistuksena muiden vyöhykkeiden aiempaa kapinointia vastaan. Nälkäpeliin osallistuu jokaiselta kahdeltatoista vyöhykkeeltä tyttö- sekä poikatribuutit, jotka joutuvat karuissa olosuhteissa mittelemään ja tappamaan toisensa kunnes vain yksi on jäljellä. 

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Katniss Everdeen huonomaineiselta vyöhykkeeltä 12. Kun Katnissin 12-vuotias pikkusisko valittiin arvalla tribuutiksi, Katniss päätti ryhtyä vapaaehtoistribuutiksi säästääkseen siskonsa lähes varmalta kuolemalta. Katnissin selviytymiskeinot nojaavat pitkälti hänen erinomaiseen metsästystaitoonsa ja etenkin jousipyssyn käyttöön. Vyöhykkeen 12 poikatribuutti on Peeta Mellark, leipurinpoika, jolle Katniss kokee edelleen olevansa kiitollisuudenvelassa vuosia sitten sattuneen tapahtuman tähden.

Vaikka Nälkäpeli itsessään onkin hyvin raadollinen, ei kirjassa siltikään mässäillä väkivallalla tai kuolemilla. Teksti on todella mukaansatempaavaa, eikä kirjaa millään raaskisi laittaa välillä sivuun. Mielestäni Nälkäpeli on yhtä aikaa koskettava, jännittävä, oivaltava sekä raakakin. En suosittelisi sitä kaikkein nuorimmille, tai herkemmille lukijoille: tapahtumat voivat toisinaan tuntua liian synkiltä.

Olin itse todella positiivisesti yllättynyt kirjan suhteen. Odotukseni olivat jo melko korkealla kuulemieni kehujen perusteella, mutta ne siltikin ylittyivät. Ainoan miinuksen antaisin varmaankin kirjan loppuluvuista: mielestäni juoni alkoi vähän ”lässähtää” loppua kohden, kun se oli koko kirjan ajan niin tiukasti pitänyt otteessaan.  Kouluarvosana kuitenkin lähentelisi täyttä kymppiä.

Kesätyöntekijä Jenni Miettinen

Elämmekö demokratiassa?

Porilaisen kirjailijan Juha Seppälän romaani Routavuosi ilmestyi vuonna 2004. Se oli sinä vuonna lukemistani kotimaisista uutuuksista onnistunein. Kukaan muu ei ollut kanssani samaa mieltä, kunnes Savon Sanomissa ilmestyi kuopiolaisen kirjallisuustoimittajan ja pakinoitsijan Väinö Immosen (Immun) yhteenveto vuoden kirjoista. Hänestä Routavuosi oli vuoden paras kotimainen romaani.

Kirjaston asiakkaille en yleensä ole rohjennut suositella Routavuotta, koska sen puolimaissa Seppälä tahallaan loukkaa lukijaa seksillä. Se on mielestäni tarpeeton tyylikeino. Eräs, jolle kirjaa kehuin, moitti tekstiä liian vaikeaksi.

Routavuosi poukkoilee vuodesta 2004 vuoteen 1904. Aikakaudet yhdistyvät jopa kesken virkkeen: ”Kotimaiset pelurit ja nöyristelijät kilpailivat viroista venäläisten tshinovnikoiden kanssa, kaikki tahtoivat Brysseliin ja Strasbourgiin.”

Romaanissa Kaarle tekee poliittisen historian lopputyötä ja pätkätyökseen siivoaa iltaisin. Sata vuotta aiemmin kärsitään sortovuosista. Seppälän ote on hänelle tuttuun tapaan tyly. Hän arvostelee nyky-yhteiskuntaa. Kirja tuntuu nyt vieläkin ajankohtaisemmalta kuin vuonna 2004.

Terhi

Saako paha varmasti palkkansa?

On kaksi veljestä, Jacob ja Will. Heidän isänsä katoaa jäljettömiin ja äiti kuolee suruun. Jacob saa selville isän salaisuuden: tämän työhuoneessa on peili, jonka kautta pääsee toiseen todellisuuteen. Sitä mukaa kun veljekset aikuistuvat, Jacob alkaa viettää yhä pitempiä aikoja peilin takana. Will elää arkimaailmassa eikä tiedä veljensä puuhista mitään. Recklessin veljeksillä on samat etunimet kuin kuuluisan satukokoelman kerääjillä Jacob ja Wilhelm Grimmilla, ja he sukeltavat painajaismaiseen satumaailmaan Cornelia Funken kirjassa Reckless : kiveen kadonnut.

Peilin takana aukenee Grimmin satujen maailma, josta disneymainen söpöys on kaukana. Kansansatujen loput ovat ehkä onnellisia päähenkilöiden kannalta, mutta mitä tapahtuu muille? Minkälaista on elää maailmassa, missä mikään ei ole sitä miltä se näyttää, ja kaikki on mahdollista, kunhan pystyy raivaamaan tieltä pahantahtoiset taiat ja hirviöt?

Veljensä vartijat

Jacobille peilintakainen maailma sopii hyvin. Hän on yksinäinen susi, joka sopeutuu satumaailman oloihin ja oppii taistelemaan omaan laskuunsa. Hänet tunnetaan ja häntä arvostetaan.

Sitten Will yllättäen löytää tien veljensä pakopaikkaan ja joutuu heti vakavaan vaaraan. Hän saa vamman, joka aiheuttaa muodonmuutoksen ihmisestä kiviseksi goyl-olennoksi. Goylit asuvat satumaailmassa maan alla ja taistelevat maan pinnalla asuvia ihmisiä vastaan, ja käyvät koko ajan voimakkaammiksi. Goylien ja ihmisten lisäksi satumaailmassa on otettava huomioon haltiat, joilla on huomattava kyky vaikuttaa kaikkien asukkaiden kohtaloihin. Ja tietenkin mukana häärää suuri määrä muitakin taruolentoja kääpiöistä yksisarvisiin.

Jacob haluaa pelastaa veljensä kivettymiseltä, mutta aikaa on vähän eikä keinoistakaan ole varmuutta. Jacob yrittää saada käsiinsä haltiattarista pahantahtoisimman ja voimallisimman, jonka takia prinsessa Ruusunenkin sai aikoinaan kärsiä. Haltiatar ehkä tuntee vastamyrkyn kivettymiseen.

Alkaa vaarallinen matka halki julman ja arvaamattoman maailman, jossa edes Jacobin taito ja kokemus eivät välttämättä riitä ennakoimaan kaikkien vihollisten voimaa.

Grimmit riepoteltavina

Minkähän takia kielitieteilijä- ja kirjastonhoitajaveljekset Jacob ja Wilhelm Grimm on viime aikoina haluttu lykätä henkilöiksi keräämiensä kansansatujen maailmaan? Se on vähän sama asia kuin jos joku kirjoittaisi Kalevalasta version, jossa Väinämöisen ja Lemminkäisen lisäksi hääräilisi Elias Lönnrot. 

Funken tarinassa yhteys jää vihjauksen varaan, ja vihaa ja kiukkua merkitsevä nimi Grimm on vaihdettu holtitonta ja vastuutonta merkitseväksi englanninkieliseksi Reckless-nimeksi. Jotakin kirjailija epäilemättä on halunnut nimivalinnalla sanoa.

Muutama vuosi sitten ilmestyi Terry Gilliamin ohjaama elokuva Grimmin veljekset, jonka idea on vähän samanlainen kuin tämän Funken kirjan. Mikään ei kuitenkaan tunnu tukevan käsitystä Jacob ja Wilhelm Grimmistä syöjättärien seurassa rämeltävinä raikulipoikina, pikemminkin he olivat rutikuivia tiedemiehiä rapisevine papereineen ja sulkakynineen, mutta ainahan saa kuvitella. Fantasiagenressä se on tietysti suorastaan suotavaakin.

Tyyliongelmiako?

Cornelia Funken tyylistä joko pitää tai ei pidä.  Se pysyttelee johdonmukaisesti hyvän maun tuolla puolen.

Suomentajan ongelmana on ollut Funken runsas persoonapronominien käyttö. Suomen hän-pronominilla viitataan molempiin sukupuoliin, joten saksan feminiini- ja maskuliinipronominien kääntäminen pelkästään sillä aiheuttaa ikäviä sekaannuksia. Suomentaja Marja Kyrö on ratkaissut ongelman käyttämällä pronominin sijasta sanoja tyttö ja poika. Asia tulee selväksi, mutta syntyy kaksi uutta ongelmaa. Ensinnäkään kukaan suomalainen kirjailija ei kirjoittaisi niin, vaan käyttäisi tarvittaessa henkilöiden nimiä. Toiseksi kirjan henkilöt eivät oikeastaan ole enää tyttöjä ja poikia, vaan pikemminkin nuoria naisia ja miehiä. 

Ehkä kirjan kohderyhmä on ohjannut sanavalintoja.  Reckless: kiveen kadonnut on nuorten fantasiaa.  Tarinan omalaatuinen satumaailma ja raadolliset rakkaussuhteet vetoavat kyllä aikuiseenkin lukijaan, mikäli kielikorva kestää funkismit. Tarinan toinen osa julkaistaan Saksassa tänä syksynä, suomennos aikanaan.

Maileena

Kuopiosta Kiotoon - bambumetsikkö, kuokka ja Tuula

Kuva: Tuula Moilanen

Moilanen, Tuula: Haru ichiban. Taiteilijaelämää vuosituhannen vaihteen Kiotossa (sharda. 2001)

Kuopiossa varttunut kuvataiteilija Tuula Moilanen lähti Japaniin opiskelemaan puupiirrostekniikkaa. Kymmenen vuotta Kiotossa asuttuaan hän kirjoitti teoksen Haru ichiban. Taiteilijaelämää vuosituhannen vaihteen Kiotossa. Haru ichiban tarkoittaa eteläiseltä mereltä saapuvaa vahvaa tuulta, ”kevään ensimmäistä”. Tämä tuuli merkitsee japanilaisille myönteistä uuden jakson alkua.

Tuula Moilanen nimittää päiväkirjoihin pohjautuvaa teostaan esseekokoelmaksi. Kirjaa voi lukea vaikka asiantuntevana matkakirjana, sillä Tuula on päässyt Kioton taiteilijayhteisöön ja tallentaa osuvasti japanilaista elämänmenoa. Huhtikuussa hän kuokkii ystäviensä kanssa bambuversoja ja syö niitä nuotiolla kypsennettyinä. Kesällä imuroidaan ja kuivatellaan futonpatjoja, jotteivät home tai hyönteiset tuhoa niitä kuumuudessa ja kosteudessa.

Takuhatsuilua

”Munkit ovat kuvauksellisen kauniita, He kulkevat ohitseni harvassa jonossa rytmittäen huutojaan rauhalliseen kävelytahtiinsa. Huudot etenevät aaltoliikkeen lailla sopusointuisesti ja osuvat päällekkäin vain harvoin. Jokaisen munkin ooooi-huudolla on oma persoonallinen vivahteensa, mikä luo mielenkiintoisen, lähes melodisen vaikutelman.” Näin Tuula kuvaa takuhatsua eli buddhalaismunkkien kerjuukierrosta.

Tuula Moilanen on julkaissut kirjat myös käsintehdystä paperista ja kirjansidonnasta. Japanin-matkaajan fraasisanakirjassa hän antaa vinkkejä sekä kielestä että kulttuurista. Nykyään Tuula asuu osan vuotta Kiotossa, osan Helsingissä. Hänen grafiikkaansa voi tutustua hänen kotisivullaan. 

Terhi