”Meillä on taide, ettemme kuolisi totuuteen”
-Nietzsche
Donna Tarttin Tikli (2013) oli ilmestyessään kauan
odotettu ja sille oli myös paljon odotuksia. Siltä nimittäin odotettiin yhtä
paljon kuin Tarttin esikoisteokselta Jumalat Juhlivat Öisin. On
myönnettävä, että tuskin Tarttin mikään teos tule pääsemään kyseisen esikoisteoksen
tasolle. Tikli on loistavaa viihdekirjallisuutta, jossa suorastaan vilisee
kirjallisuus- sekä taideviitteitä aina viimeisille sivuille asti. Tartt
kuitenkin hioi juonta yhdeksän vuoden ajan ja se näkyy teoksessa, edukseen. Teos
voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2014.
Teos esittelee päähenkilönsä
Theon Deckerin ensin nykyhetkessä Amsterdamissa, vaikkakin vain lyhyen hetken
ajan. Tartt tempaa heti kirjan alussa lukijansa 14-vuotta taaksepäin New
Yorkiin pohjustamaan, miksi päähenkilömme
on niin surkeassa kunnossa, mitä prologi antoi ymmärtää. Tikli koostuu
useammasta toinen toisiaan nerokkaimmin nimetyistä osioista, näin esimerkkinä Poika ja pääkallo, Morfiinitikkari sekä Kulissien takainen verstas. Nämä osiot kertovat meille takauman kautta,
miten kaikki tapahtumat kiertyvät erään tietyn taidemaalauksen ympärille.
Nimittäin 1600-luvulla maalattu ”Tikli”, josta kirjakin on saanut nimensä.
Jo alussa tehdään selväksi
että Theonin äiti on kuollut ja varsin traagisella tavalla. Takaumassa,
jossa 13-vuotias Theon lähtee
vierailulle New Yorkin isoimpaan taidemuseoon äitinsa kanssa, ja heidän ollessa
siellä museon lahjakaupassa räjähtää pommi. Theon herää tuntien kuluttua yksin räjähdyksenjälkeisessä
museossa ja saa käänteen jälkeen haltuunsa maalauksen pienestä linnusta. Yhtenä
ainoista eloonjäänneistä ja vailla laillista huoltajaa Theonin elämä muuttaa
suuntaansa täysin uusiin uomiin. Päähenkilömme palaa jatkuvasti äitiinsä ja
tämän kuolemaa, mikä on kieltämättä nykykirjallisuuden mieshahmoilta odotettua.
Tartt on mielestänyt hyvin
vanginnut 13-vuotiaan pojan mielenmaiseman. Etenkin kuvannut miten tämä voisi
kohdata yksinhuoltajaäitinsä ja miten tälläinen, traaginen onnettomuus
saattaisi vaikuttaa lapsen mielentilaan.
Henkilöhahmot ovat jälleen
uskottavia. Ja kaikista lukija ei todellakaan pidä, ja se onkin tarkoitus.
Tartt on, jälleen, mielestäni onnistuneesti kuvannut epätäydellisiä hahmoja,
jotka käyttäytyvät yhtä itsekkäästi ja epäsankarillisesti kuten ihmiset
yleensä. Theonkin on aika ajoin
ärsyttävä valittaja jota tekisi mieli käskeä ottamaan itseään niskasta kiinni,
mutta minkäs teet. Mielestäni pelkästään tämä kertoo Tarttin työskennelleen
kirjansa kanssa vuosia. Koska kuka samaistuttava henkilöhahmo olisi täydellisen,
tavoiteltava ihannekuva verrattaen
epätäydellisyyteen joka parhaiten kuvastaa meitä ihmisiä.
Teoksen iso sivumäärä saattaa
säikäyttää useimmat lukijat tiehensä, mutta kirjan teksiasu on kevyttä ja
helppolukuista. Tarinan hitaaseen poljentoon sekä hahmojen välisiin suhteisiin
menee tuokio totuttautua, mutta ottaen huomioon kirjan pituuden sillä ei ole
kiire minnekään. Theonin odysseia on (pokkarina) yli 800-sivun arvoinen.
Suurimmille kaunokirjallisuuden sekä taiteen ystäville suosittelen teosta lämpimästi, lukisi sitä kuinka hitaasti tahansa. Vaikka odotellessaan pääsyä hammaslääkärin vastaanotolle.
Teksti: Ofimia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti