Tähtiin kirjoitettu lähdeluettelo

Teiniproosa alkoi hiihdellä goottilaisuuden äärimmäisillä rajoilla.  Joka toisessa tarinassa ihmishenkilö löysi parikseen vampyyrin, enkelin, keijukaisen tai muun epäluoman, joka toisessa tulevaisuuden maailma oli sellaisella mallilla, että eksynyt teinimurhaaja huhuili siellä toista ruumiskasan päällä rynkky olalla.

 

Voimalla on vastavoimansa.  Tässä tapauksessa sen nimi on John Green. Hän nykäisi kerralla yliluonnollisiin kadonneet lukijat takaisin valtavirtaan jättimenestykseksi kasvaneella romaanillaan Tähtiin kirjoitettu virhe ja tietenkin vetoapuna menestykseen on kirjasta tehty elokuva.  

Vampyyrinkukistajat : kaksi syöpää sairastavaa teiniä

Tähtiin kirjoitettu virhe on reaalimaailmaan sijoittuva rakkausromaani, jossa kaksi seitsemäntoistavuotiasta löytää toisensa. Tyttö on poikaa kokemattomampi, mutta molemmille rakastuminen on yhtä huumaavaa. Tarina ei todellakaan ole uusi.

Molemmat päähenkilöt sairastavat syöpää. Monissa aikaisemmissa suurta rakkautta, sairastumista ja kuolemaa kuvaavissa romaaneissa vain toinen osapuoli on sairastunut. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen Erich Segalin 1970-luvun hitti Love Story, joka menestyi myös elokuvana aivan kuin Greenin tarina nyt. On meillä tarjolla myös suomalainen sukulainen: Gunnar Mattsonin Prinsessa 1960-luvulta.   

Tähtiin kirjoitettu virhe on julkaistu nuortenkirjana, mutta sitä lukevat myös aikuiset, kuten nykyisin on tapana. Aikuiset haluavat samaistua teini-ikäisiin romaanihenkilöihin. Kukapa haluaisi tunnustaa olevansa keski-ikäinen tai vanha. Love Story ja Prinsessa julkaistiin aikuisten romaaneina, mutta kyllä ne nuorisokin löysi. Nuoria kiehtoi aikuisuus, ja sitä kohti kiiruhdettiin. 

Amerikkalaista ristiretkeilyä

Greenin kirja vilisee viitteitä kirjallisuuteen, populaarikulttuuriin, historiaan, luonnontieteisiin, uskontoon ja ties mihin vielä, ja siksi sitä on vähän vaikea mieltääkään puhtaasti nuorisokirjallisuudeksi. Se imartelee fiksua lukijaansa, joka huomaa lukeneisuuden jäljet.  Teinilukijalta ne menevät luultavasti enimmäkseen ohi. Mitä nuorempi on lukija, sitä tärkeämpi on juoni, ja sitä vähemmän lukijalla on yleissivistystä, johon lukemaansa peilata. 

Aikuinen, kokenut lukija pystyy jo arvaamaan, miten tarina todennäköisesti etenee ja päättyy, joten hän voi juonen lisäksi napostella lukiessaan kirjailijan tarjoilemia gourmet-lisukkeita eri taiteen- ja tieteenaloilta.

Kuten kelpo amerikkalaisen kuuluukin, Green aloittaa viittausvyörytyksensä kristillisestä kuvastosta.  Samalla tulee todistetuksi, että amerikkalaiset luottavat terapiaryhmien ja rukouksen voimaan kaikkien ongelmien hoidossa.

Amerikkalaiset kirjailijat ovat hämmentävän syvästi sidoksissa uskontoon. Outolintu-trilogian kirjoittaja Veronica Rothkin kiittää jälkisanoissaan Jumalaa. Onko kyseessä kirjailijan vakaumus vai halu miellyttää uskovaisia ja välttää koulukirjastoboikotit, kysyy tällaisen ilmiön äärellä hämmentynyt, ehkä hiukan kyyninen, sekulaari eurooppalainen.

Outolintuhan on pitkästyttävyytensä lisäksi myös vastenmielisen väkivaltainen ja äärimmäisen tekopyhä tekele, joten ehkä jokaisen kunnon kristityn velvollisuus olisikin estää sen pääsy puhdassieluista nuorisoa turmelemaan. Amerikkalaiset kristityt tosin tuntuvat vastustavan kiihkeimmin rakkautta sen kaikissa ilmenemismuodoissa, väkivalta huolestuttaa heitä pelottavan vähän.

Onkohan muuten Tähtiin kirjoitetun virheen salaperäisin henkilöhahmo, Amsterdamissa asuva alkoholisoitunut ja katkeroitunut kirjailija kuva luomakuntansa hylänneestä Jumalasta? 

Ihan wasp hetero?

John Greenin tekstissä on viittauksia rakkauden eri muotoihin. Nuoripari katsoo yhdessä Zack Snyderin ohjaamaa, Frank Millerin sarjakuvaan perustuvaa elokuvaa 300, joka on sekä erittäin väkivaltainen että homoeroottinen.  Hazelin lempikirja Imperial Affliction, suomennoksessa Viileää valoa, on saanut nimensä Emily Dickinsonin 1860-luvulla kirjoittamasta runosta. Dickinsonia viimeksi suomentanut Merja Virolainen pitää hyvin todennäköisenä, että osa Dickinsonin runoista on osoitettu naispuoliselle rakastetulle. 

Greenin queer-viittaukset ovat tietysti hyvin varovaisia ja etäännytettyjä, mutta siellä ne kuitenkin ovat, ja jostain syystä kirjailija on valinnut juuri nämä teokset osaksi oman, päällisin puolin heteronormatiivisen tarinansa sukupuuta. 

Dickinsonin runo on hyvin kaunis niin englanniksi kuin Helvi Juvosen suomennoksenakin, ja sopii kaikin puolin erinomaisesti Greenin surullisen tarinan tunnelmaan:

There’s a certain slant of light

On winter afternoons,

That oppresses, like the weight

Of cathedral tunes.

Heavenly hurt it gives us;

We can find no scar,

But internal difference

Where the meanings are.

None may teach it anything,

‘Tis the seal, despair.-

An imperial affliction

Sent us of the air.

When it comes, the landscape listens,

Shadow hold their breath;

When it goes, ‘tis like the distance

On the look of death.

Valo viistoon lankeaa

talven päivien.

Se ahdistaa kuin painavuus

katedraalien.

Taivas viiltää haavansa.

Ei näy arpi sen.

On vain muutos sisäinen

merkityksien.

Sitä ei voi opettaa.

Se on toivoton.

Sinetti, kipu ylhäinen

meille suotu on.

Sen tulo pidättämään saa

henkeään maiseman.

Sen meno on kuin etäisyys

katseessa kuoleman.

Allen Ginsbergin Huutoa ei sentään rohjeta siteerata, vaan siirrytään notkeasti sitä salonkikelpoisempaan klassikkoon, T.S. Eliotin J. Alfred Prufrockin rakkauslauluun

Eri etnisiä ryhmiä edustavat Anne Frank, natsien juutalaisvainojen tunnettu uhri, ja Frederick Douglass, Amerikkalaisen orjan omaelämäkerran kirjoittaja. Hänen nimensä mainitaan Hazelin lukulistoilla. 

Shakespeare sanoi sen jo

Luonnontieteiden ja filosofian alalta Green pudottelee antiikin klassikoiden lisäksi sellaisia nimiä kuin  Sören Kierkegaard, Martin Heidegger, Rudolf Otto, Rudolf Karl Virchow, Philippa Ruth Foot ja matemaatikko Georg Cantor, jonka teoriaan äärettömistä joukoista viitataan moneen otteeseen.

Antiikin mytologiasta on peräisin ainakin fiktiivisen romaanihenkilön fiktiivisen hamsterin nimi Sisyfos. Minkähän takia?

Amerikkalaiset klassikot vilahtelevat tekstissä luontevasti, koska Hazel opiskelee Amerikan kirjallisuuden historiaa.

Kaiken kruunaa tietysti englanninkielisen kielialueen ehtymätön sitaattien sammio William Shakespeare näytelmineen ja sonetteineen. Mistäpä muualta kirjan nimikään olisi peräisin kuin Shakespearelta,  näytelmästä Julius Caesar:

”The fault, dear Brutus,

is not in our stars

But in ourselves.”

Lauri Siparin suomennoksena sitaatti vähän pidennettynä menee näin:

”Mies voi olla kohtalonsa herra:

jos olemme alamaiset, hyvä Brutus,

syy ei ole tähdissä vaan meissä.”

Green muokkaa sitaatin Hazelin ja Augustuksen tarinaan sopivaksi. Nuoret eivät todellakaan ole itse syyllisiä kohtaloonsa. Ihminen on avuton sairauden ja kuoleman edessä. Tähtien syytä.

Myös Shakespearen 55. sonettia kuolemasta ja kuolemattomuudesta siteerataan, ja sitten siteerataan sen siteeraajaa Archibald MacLeishia, joka muuten toimi muutaman vuoden myös kongressin kirjastonhoitajana ja kirjoitti kauniisti kirjastojen merkityksestä, kuten Wikipedia meille kertoo.

Mutkikkaaksi menee. Voin vain kuvitella, miten paljon John Green on näiden viittauskerrostumien rakentelusta nauttinut, ja kuinka paljon niitä voivat hyödyntää kaikki ne fanfictionin kirjoittajat, jotka ensin kirjoittavat salaperäisen Viileää valoa –romaanin, jota Hazel koko ajan lukee, mutta jota ei oikeasti ole olemassakaan, ja sen jälkeen tietenkin jatko-, lisä-, väli- ja vaihtoehto-osia Tähtiin kirjoitetulle virheelle.

Maileena