Ensimmäisen kerran luin Jääkiekkoilijan kesän (1980) viitisen vuotta sitten. Nyt se sattui kirjahyllystä käteen ja sopi ajankohtaan hyvin, vaikka jääkiekosta kirjassa ei juuri puhutakaan.
Jääkiekkoilijan kesä on Meren toistaiseksi viimeinen romaani. Tarinan mukaan Meri kirjoitti romaanin jo 60-luvulla, mutta otti sen pöytälaatikosta julkaistavaksi vasta paljon myöhemmin.
Jääkiekkoilijan kesä on tyypillistä Merta: tarina liikkuu paikasta ja ajasta toiseen sisäkertomusten mukana. Ihmiset ovat myös liikkeellä tiuhaan. Eletään 1950-lukua suomalaisessa pikkukaupungissa, jonka elämää seurataan nuorten miesten näkökulmasta.
Keskushahmo Illu on 20-vuotias lupaava kiekkoilija. Naiset ovat miesten pääasiallinen mielenkiinnon kohde. Kokemusta kauniimman sukupuolen parissa Illu käy hankkimassa isänsä työmaan keittäjän taholla, mutta todellinen haaveiden täyttymys on Iso vaalee, kaupungin näyttävin nainen.
Se kulki keskellä leveää jalkakäytävää kuin kuningatar. Se ei vastannut tervehdyksiin, se ei edes katsonut, kuka tuli vastaan. Kioskin kantaporukka seurasi myötätuntoisesti ja huolestuneena sen rimpuilemista sukupuolivietin kynsissä. Kaikilla oli se käsitys, että sillä täytyi olla vaativat vietit.
Sota on lähimenneisyyttä ja voimakkaasti läsnä. Illu ei ole sotaan nuoruttaan joutunut, mutta muiden miesten elämää se leimaa. Esimerkiksi Uti, jolla mainetta oli ”yhtä paljon muillakin. Se oli luotu poliisilaitoksen ja kapakan eteisessä eikä jääkiekkokaukalossa.”
Utin hahmossa tiivistyy monen sotaveteraanin kohtalo: sota ei jätä rauhaan ja viina vie miestä. Uti on ollut rintamakarkuruuden seurauksena mukana kiistellyssä Portinhoikan taistelussa ja hakenut sodan jälkeen takaisin menetettyä sotilaan kunniaansa, laihoin tuloksin. Nyt Utilla on porttikielto kaupungin anniskelupaikkoihin, naarmuuntuneet kengät paljaissa jaloissa ja vakiopaikka poliisin putkassa. Loppukin on surullinen.
Kirjan kehystarina kulkee enimmäkseen Illun mukana seuraten miestä terassilta suotyömaalle naisen syliin ja sieltä kiehtovan, mutta oikukkaan Ison Vaaleen luo. Nuoren, kokemattoman miehen ja maailmaa nähneen naisen suhde koputtelee Meren käsittelyssä absurdiuden portteja, mutta miten kaikki lopulta päättyykään? Iso Vaalee kun ei taivukaan noin vain noudattamaan ympäröivän yhteiskunnan vaateita.
Kirjan nimi herättää ristiriitaisuudellaan lukijan mielenkiinnon: mitä jääkiekkoilija oikeastaan kesällä tekee? Lukijalle selviää ainakin, että kesäharjoittelulle ei anneta sellaista painoarvoa kuin nykyisin. Illu miettii pelikenttää katsellessaan:
Se oli savenväristä tannerta, jossa kasvoi heinää siellä täällä. Maali oli paikallaan ja sen edessä maassa oli isoja kuumuuden kipristämiä fanerilevyjä. Ne oli saippuoitu liukkaiksi. Kiekko liukui hyvin. Siellä he kävivät kesällä harjoittelemassa. Ne olivat ihan hyödyttömiä harjoituksia. Ne masensivat kahdeksi päiväksi. Koivula ja Lankku eivät olleet järjestäneet niitä tänä kesänä kuin kahdesti. Koko ajan sai pelätä, että joku sattuisi näkemään. Molari oli täysissä varusteissaan kuin kesään eksynyt joulupukki.
Jääkiekkoilijan kesä on hyvin miehinen, mutta ei suinkaan mikään äijäkirja. Nuorten miesten puheet ja ajatukset ovat ronskeja ja liikkuvat paljolti lantion seudulla, mutta mitenkään tympeän alatyylinen kirja ei ole. Nuoret miehet usein vain ovat ajatuksissaan Meren kuvauksen kaltaisia. Jääkiekkoilijan kesä ei ole urheilukirja, vaikka jääkiekko siinä pientä osaa näytteleekin. Sotakirjakaan se ei ole, vaikka kirjan sisätarinat vievätkin lukijan rintamalle ja kuvaavat sotaa Meren persoonalliseen tyyliin.
Veijo Meren lause on kirkas, tiivis ja hiottu, vapaa turhasta selittelystä. Tarinoitsijana Meri on mestari. Lukijan täytyy olla tarkkana, koska yksi lause saattaa viedä tarinan lähtöpisteestä aivan jonnekin muualle. Ja naurua Meri osaa teksteillään synnyttää; vakavalla naamalla, yrittämättäkään olla hauska.
Aina uudelleen Meren kirjoihin jaksan palata. Niitä kun ei saa ammennettua tyhjiin yhdellä lukukerralla.
Annukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti