Minna ja miehet nuoret. Osa 1: Nuori darwinisti Maini Levander

Kuvaaja V. Barsokevitsch. CC by 4.0, Museovirasto-Musketti.

Tänä vuonna on vietetty Minna Canth 175 -juhlavuotta. Kuollessaan Kanttilan rouva oli vasta 53-vuotias.

Tarkoitukseni on tässä sarjassa "Minna ja miehet nuoret" kertoa joistakuista kypsän Minnan ympärillä pyörineistä nuorista miehistä. Termi "puumanainen" mahdollisesti tulee tällöin mieleen. Lehtorska, lankakauppias ja kirjailijatar rouva Canthilla ei tiettävästi kuitenkaan ollut romanttista suhdetta itseään huomattavasti nuorempiin miehiin. Ja jos olisikin ollut, niin mitäpä ne meille kuuluisivat? Mutta hyvin läheisiä suhteita hänellä kuitenkin oli moniin nuorukaisiin, jotka puhuttelivat häntä "tädiksi", kävivät Kanttilassa keskustelemassa kirjallisuudesta ja uusista aatteista kahvin juonnin lomassa sekä kirjoittelivat tädille kirjeitä. Tunnetuimpia näistä nuorukaisista olivat Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Kauppis-Heikki ja Erkon veljekset. 

                      Osa kirjeistä on tallella Kuopion kaupunginkirjaston Minna Canth -arkistossa, jonka perikunta luovutti kirjaston suojiin 1960-luvun alussa. Arkisto sisältää Minnan kirjoittamia, mutta ennen kaikkea hänen saamiaan kirjeitä kuin myös teoskäsikirjoituksia (näytelmiä, novelleja ja artikkeleita) sekä joitakin muita papereita. Minna Canth –arkiston aarteita on julkaistu digitaalisesti Minnan salonki –sivustolla.

                      Kuka sitten oli otsikossa mainitsemani Maini Levander? Tämä Loviisan alkeiskoulun lehtorin poika oli vanhempiensa kuoltua joutunut Kuopioon tätinsä kauppaneuvoksetar Johanna Lignellin kasvatettavaksi. Minnan salongissa hän kävi muiden lyseolaisten ohella. Piirissä keskusteltiin myös kehitysopista ja Maini (eli Kaarlo Mainio) Levander kunnostautui saamalla lyseon lehtorilta muistutuksen pidettyään 17-vuotiaana lyseon iltajuhlassa esitelmän "Eläinten sielusta". Tämän lyseolaisen Minna Canth ikuisti sivuhenkilöksi romaaniinsa Hanna (1886). Kohtauksessa Hanna tapaa ystävättärineen Väinölänniemellä erään Lavoniuksen eli "nuoren, etevän lyseolaisen", joka mainitsee keskustelussa Darwinin. Nimi on tytöille kuitenkin aivan outo: "'Darwin? Kuka on Darwin?' kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sillä Lavonius tarkasteli nyt muutamia muurahaisia vähän matkan päässä heistä."

                      Minna Canth harmitteli aikuisena monta kertaa sitä, että hän koulutyttönä oli saanut monissa aineissa niin pintapuoliset tiedot tai jäänyt kokonaan pimentoon. Luonnontiede oli yksi puuttuva tiedonala. Tosin hän sai oppia sitä hiukan Jyväskylän seminaarissa ja olihan hänen miehensä, lehtori Johan Ferdinand Canth juuri luonnontieteiden opettaja, joka myös suomensi eläinopin alan oppikirjoja ja loi siten alalle sanastoa.

                      Joka tapauksessa lyseolainen Maini Levander oli mitä ilmeisemmin jo varhain kiinnostunut luonnosta ja luonnontieteistä. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1886, hän lähti opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Siellä Levanderilla oli kiinteät siteet Minnan kahteen vanhimpaan, Helsingissä opiskelevaan tyttäreen. Avioituipa Mainin isoveli Väinö juuri Minnan Anni-tyttären kanssa. Parikymppiseltä Mainilta ei siten puuttunut läheisiä Helsingissä, mutta hänen ensimmäinen kirjeensä  (22.9.1886) nelikymppiselle "tädille" henkii ahdistusta uuden elämäntilanteen edessä. Samainen syksy oli myös kuopiolaiskirjailijattarelle kovaa aikaa edellisenä keväänä ilmestyneen Köyhää kansaa -novellin saaman vastaanoton vuoksi. Kuopiolaiset eivät tahtoneet uskoa Minnan kirjoittamaa Harjulan köyhäinhoitolaitoksen kuvausta todenperäiseksi.

                      "Tädin" ikävään aikaan viittaa myös Maini kirjeessään, jonka alku seuraavassa alleviivauksineen päivineen. Maini Levanderin lapsuudenkoti oli ruotsinkielinen, mutta hän kävi suomenkielistä koulua, joten hänen suomensa on alkukangertelujen jälkeen varsin sujuvaa:

"Rakas Täti!

Tyttöjen kertomuksista päättäen oloista siellä Kuopiossa ja kirjeenne johdosta heille olen saanut sen käsityksen että Teillä varmaan tätä nykyä on hyvin ikävä. Siitä syystä rupesin kirjottamaan kirjettä vaikka en tiedä onko se aivan kohtelijasta kun en odottanut vastausta edelliseen kirjeeseeni.

                      Olen jo ollut muutamilla luennoilla. Ne tuntuvat hyvin hauskoilta. Prof. Palmén pitää luentoja alemmista eläimistä, joita saamme nähdä ei ainoastaan kuvattuina vaan myöskin mikroskoopilla. Hän perustuu aivan kehitysteoriiaan ja on innostunut aineeseensa. Palmén'in luennoilla käy myöskin naisia – tänään siellä oli seitsemän nuorta neitiä.

                      Kohta rupean myöskin käymään n.k.lla zootomisella laboratooriolla eläimiä leikkelemässä. Ensi työ siinä on kissan hankkiminen.

                      Paitsi Palménin käyn vielä Hjeltin luennoilla kemiassa. Hänkin esittää jokseenkin elävästi ja tekee intresantteja kokeita. Muuten Hjelt kuuluu olevan konservatiivinen mielipiteissään. Ensi lukukautena vasta ajon ruveta käymään kemiallisella laboratoriolla.

                      Muilla luennoilla kuin molempain mainittuin en käy. Sen sijaan otan osaa käytännöllisiin harjoituksiin botaniikassa s.o. tehdään mikroskooppillisia kasvipreparaatteja. Siinä johtaa muudan nuori dosentti Kihlman. Viime kerralla näin todellisen solun – se on jotain merkillistä! Kun näin protoplasman liikkeet siinä niin tuntui kuin orgaanillisen elämän salaisuus olisi silmäin edessä.  Munkacsyn maalaus ja kasvisolu ovat merkillisimmät mitä tähän sakka olen nähnyt Helsingissä ja tekivät melkein samanlaatuisen vaikutuksen.

                      En tiedä vieläkään mikä minusta tulee. On kauhu virkamiesuraa vastaan. Mitä nyt tahdon on saada aikaan perusteelliset tiedot luonnontieteissä ja tuntea nykyajan polttavine kysymyksineen. Jos nykyiset tuumani toteutuvat niin tulen vaan "litteratööriksi". Mutta, ihminen päättää, kohtalo säätää."

  

Kohtalo sitten sääti, ettei Maini Levanderista tullut "litteratööriä" eli kirjallisuusihmistä, vaan Helsingin yliopiston eläinopin professori (tunnettiin nimellä K.M.Levander); hän oli vieläpä ensimmäinen, joka opetti eläinoppia yliopistossa suomeksi. Nuoren Levanderin kirje Minna Canthille jatkuu vielä edellä siteeratun purkauksen jälkeen: hän kertoo lukemistaan kirjoista (Guy de Maupassant, August Strindberg) ja mainitsee erikoisesti samastuneensa Strindbergin "Palkkapiian pojan" päähenkilöön tosin tarkentaen, että heidän ulkoiset elämän puitteensa ovat aivan erilaiset  – olihan Mainin äiti aatelissukua. Kirjeessä mainittu "Munkacsyn maalaus" tarkoittaa Helsingin Ritarihuoneella 1886 näyteillä olleen, unkarilaisen Mihály Munkácsyn maalausta "Kristus Pilatuksen edessä". Tämä maalaus ja mikroskoopin kautta nähty solu olivat siis olleet Mainille ensimmäisen Helsingin syksyn merkittävimmät elämykset.

                      Myös "täti" Canth pystyi yhdistämään vastauskirjeessään (2.10.1886) – ja maailmankatsomuksessaan – sekä kristinopin että kehitysopin. Mainin valituksiin elämän ikävyydestä Minna muistutti, miten paljon Maini oli juuri Helsinkiin halunnut: "Valitat ikävyyttä, vaikka olet Helsingissä. Niin kuin sinne toivoit ja halusit!" Kirjailijatar keskusteli kirjeessä myös kirjallisuudesta ja varoitti "litteratöörin" urasta: "Ohdakkeinen on kirjallisuuden ala." Hän kehottaa nuorta miestä opiskelemaan ja hankkimaan ensin varman leipäpuun.

                      Seuraavan syksyn kirjeessä (27.9.1887) Minnalle Mainin identiteetti "zoologian ylioppilaana" on jo selvästi vahvistunut. Vertaileva anatomia on nyt "erittäin hauskaa" ja Maini esittää kunnianhimoiseksi tavoitteekseen sen, että "tiedot yhä syvemmin ja syvemmin tunkeutuisivat detaljeihin ja yksityisfaktoreihin ja toiselta puolella taas vähitellen yhdistyisivät ehjäksi kokonaisuudeksi s.o. jonkinlaiseksi maailmankatsannoksi." Kolmas kirje (15.11.1888) keskittyy "tädin" näytelmän Kovan onnen lapsia vastaanottoon, mutta selostaa myös oppikirjaa embryologiasta, jossa kerrotaan "kuinka ihminen ja muut luurankoiset syntyivät ja muodostuivat".

                      Vaikka Minna Canth ei, kuten sanottu, saanut juuri opetusta luonnontieteestä, hän saattoi Maini Levanderin kautta seurata tiedonjanoisen nuoren miehen opiskelun ensiaskeleita, innostuksen syttymistä ja oman alan löytymistä. Minnan viisas ohje – jota hän ei itse valitettavasti liene noudattanut – erään kirjeen lopussa kuitenkin oli, että "voimia pitää säästää, pitkä on elämä edessä."

Maini Levanderista, ks. Anto Leikolan artikkeli Kansallisbiografiassa sekä Helle Kannilan teoksessa Minna Canthin kirjeet (1973)

Teksti: FT Tua Korhonen