Jumalallinen syyllisyys

Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin (1992,  suomennettu 1993) oli jo ilmestyessään ylistetty, vaikka onkin esikoisteos. Teos jakautuu kahteen osioon, joista ensimmäisessä keskitytään Richard Papen-nimiseen nuorukaiseen, joka matkustaa kotikaupungistaan opiskelemaan Hampden Collegeen Vermontiin. Hänen toiveenaan olisi päästä opiskelemaan Kreikkaa, mutta hän saakin tietää, että kurssi on jo täynnä. Kurssin opettaja nimittäin valitsee vain viisi osallistujaa yhdelle kurssilleen. Richardin on siis päästävä kurssin sisäpiiriin ja tutustua muihin opiskelijoihin, jotta pääsisi opettajan suosioon.

Kuten aina, syksyn alku sujuu rattoisasti, niin kuin opiskelijan elämälle silloin tällöin käy. Talvea kohti mennessä Richard huomaa muutoksen muissa kurssilaisissa ja saa selville, että he ovat syyllistyneet johonkin anteeksiantamattomaan. Kirjan toinen osio käsittelee talviloman jälkeistä aikaa sekä syy-seuraus-suhteita.

Tartt käyttää läpi teoksen nerokasta kieltä, joka on mielestäni suomenkielisessä käännöksessä hyvin säilytetty. Jo suomenkielinen nimi on itsessään nerokas valinta, onhan teoksen alkuperäinen nimi the Secret History.

 Kirja käsittelee niin ihmisen pieniä ja suuria tavoitteita, sekä kuvastaa elämän vastoinkäymisiä ja mielenterveydellisiä ongelmia realistisessa valossa. Toisaalta taas se, miten Tartt kuvaa ihmistä tilanteessa, jossa oman nahkansa pelastaminen saattaa ylittää muiden ihmiarvon, on jopa pelottavan todentuntuista.  Kirjan vahvoissa teemoissa heijastuvat niin syyllisyys ja itsekkyys. Tartt käyttää paljon klassikkoviittauksia kuvatessaan näitä teemoja.

Minua teoksessa yllätti tapa, jolla se oltiin rakennettu. Mitään turhaan paljastamatta kirjaa arvostelleet ovat kuvanneet sitä ”Käänteiseksi murhamysteeriksi” ja verranneet sitä jopa Dostojevskin Rikokseen ja Rangaistukseen. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kukin tasollaan yksinkertaisesti rakennettuja ja, edelleen, jollain realismin tasolla samaistuttavia. Ehkä hieman nuoruuttaan ärsyttävinä ja omien demoniensa riivaamia. Kirja on samaan aikaan hauska, surullinen ja hieman pelottava.

Pidän kirjaa ylistyksensä arvoisena. Öisin juhlivat Jumalat voisivat helposti pyyhkiä Ruispellossa olevalla Siepparilla lattioita. Toisaalta taas kehoitan niitä jotka aikovat lukea teoksen ensimmäisenä Tarttin kirjana, etteivät oleta siltä perinteisiä kaavoja, vaikka loppu ei välttämättä tule yllätyksenä.

Teksti: Ofimia