Varaston remonttiräminän takaa kuuluu venäläinen nauru

Muutama vuosi sitten tarvitsin joulunajan siivouspäiviksi äänikirjaa kääntämään ajatukset pois kestämättömästä todellisuudesta. Kasettikirjojen joukosta löytyi yllättäen yksi, jonka tekijä Arkadi Avertsenko oli minulle täysin tuntematon, vaikka olin luullut jotakin venäläisestä kirjallisuudesta tietäväni. Uteliaana lainasin sen, eikä minun tosiaankaan sinä adventtina tarvinnut suunnitella pölynimurinmurhaa.

Paperikirjoina Avertsenkon suomennetut kokoelmat Iloisia juttuja ja Humoreskeja löytyvät kirjaston varastosta, joka tosin juuri nyt on remonttimiesten, kiviporien ja hiekkakasojen valtakuntaa. Iloisia juttuja ilmestyi suomeksi 1912, pari vuotta alkuteoksen jälkeen, ja Humoreskeja 1953. Sen on suomentaja Juhani Konkka koonnut eri kokoelmista. Molemmista kirjoista näkee, että ne ovat eläneet täyttä elämää, ja vanhemmalla on jo vuosisata ikääkin. Lukijoita niillä on aivan ilmeisesti nuoruusvuosiaan riittänyt. Veikkaan, että aika monet tarinoista ovat päätyneet seurainnäyttämölle kuvaelmina tai lyhyinä sketseinä.

Avertsenko on lämminsydäminen ja vähän naiivi humoristi, suomalaisten Aapelin ja Ollin hengenheimolainen. Avertsenkon ura sijoittuu 1900-luvun alkuun, venäläisen romaanin kukoistuksen ja sosialistisen realismin väliin, eikä edusta kumpaakaan.

Avertsenko kirjoitti lyhyitä, hauskoja tai iloisia tarinoita ja näytelmiä, satiirisiakin, mutta harvoin suoranaisesti ilkeitä, eikä koskaan mitenkään kumouksellisia. Avertsenko teki kyllä pilaa yhteiskunnan ilmiöistä, mutta pohjimmiltaan tunsi tsaarin Venäjällä elävänsä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Varsinkin vasemmistolainen vallankumouksellisuus oli hänelle kauhistus.

Avertsenkon oivalluksia ovat mm. tarina siitä, miten hän tuli myyneeksi Venäjän eräälle suomalaiselle Moilaselle ja japanilaiselle markiisi Otsupalle, ja hyvät rahat kaupasta saikin, vaikka hiukan joutui tinkimään. Onkohan Moilasen perikunta tietoinen lakiosastaan?


Tuntemattoman lukijan omaa kuvitusta
Avertsenkon kirjaan Humoreskeja

Humoristin poliittisesta kannasta kertoo selkeästi tarina Herra Ivanovin tauti, jossa potilas kärsii vasemmalle kallistumisesta, ja on lopulta niin pahassa jamassa, että makaa kalpeana sängyssä kädet ristissä rinnalla. Vieressä appi lukee hiljaisella äänellä Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen Erfurtin ohjelmaa. Poliisikomisario kaivaa potilaan taskuista suuret määrät propagandalehtisiä, toteaa taudin parantumattomaksi ja alkaa kirjoittaa potilaalle karkotusmääräystä Vologdan kuvernementtiin.

Osa Avertsenkon tarinoista on asenteiltaan sietämättömiä ja joutaakin unohtua, vaikka toisaalta juuri vanhentuneimmat tarinat kertovat parhaiten siitä, miten paljon huumorikin on sadassa vuodessa muuttunut.

Lokakuun vallankumous sai Avertsenkon jättämään Venäjän, vaikka se hänelle tuskallista olikin. Kirjailijan on vaikea elää erossa äidinkielestään. Avertsenko asettui Prahaan, ja oli suosittu myös Tsekkoslovakiassa. Maanpakolaisvuosinaan hän kirjoitti muun muassa kokoelman nimeltä Kaksitoista veistä vallankumouksen selkään. Lenin ylisti sitä loistavaksi kirjaksi, jonka on kirjoittanut epätoivoisen katkeroitunut valkokaartilainen.

Ei Avertsenko erityisen onnellinen Venäjältä lähdettyään varmasti ollutkaan, ja hänen maanpaon aikaista tuotantoaan kuvataan vanhaa Venäjää nostalgisoivaksi. Avertsenko kuoli silmäleikkauksen aiheuttamiin komplikaatioihin Prahassa vuonna 1925 vain 43-vuotiaana.

Maileena