Kärpästen herra

William Goldingin kuuluisin teos Kärpästen herra kertoo lentokoneen alas ampumisen jälkeen eräälle autiolle saarelle selvinneistä koulupojista. Koneessa olleet aikuiset menehtyvät onnettomuudessa ja 6-12 vuotiaat lapset joutuvat pärjäämään saarella omillaan. Aluksi poikien johtajaksi valitaan Ralph, joka on vastuullinen ja demokraattinen johtaja. Kaikki eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä Ralphin johtajuuteen ja pian valtaa janoava Jack nousee Ralphia vastaan. Lapset jakaantuvat kahteen leiriin, joiden välille syttyy sota. Hiekkakakkujen rikkomisella alkanut sota muuttuu tarinan edetessä nopeasti rajummaksi, eikä kuolonuhreiltakaan säästytä.

Kirjassa ei mainita tarkkaa aikaa, kuinka kauan pojat joutuvat saarella olemaan, mutta arvelisin heidän olleen siellä korkeintaan pari kuukautta. Niin vähän aikaako menee, että inhimillisyys katoaa? Saarella pojat ovat turvassa muualla maailmassa raivoavalta toiselta maailmansodalta, mutta eivät toisiltaan. Mitä pidempään lapset ovat saarella, sitä kauemmas he ajautuvat sivistyneisyydestä. On helppo unohtaa päähenkilöiden olevan todellakin vain 12-vuotiaita. He tuntevat voivansa tehdä mitä tahansa ilman seuraamuksia ja heistä kuoriutuu villi-ihmisiä. Kirjan lopussa nuorimmat eivät enää edes muista omaa nimeään. Palaavatko he koskaan ennalleen?

Kärpästen herra on vaikuttava lukukokemus, joka nostattaa paljon tunteita. Kirjan teemoja ovat valta, vastuu, hyvän ja pahan välinen taistelu ja pelko.  Kirja pitää otteessaan ja herättää vertauskuvillaan ajattelemaan. Esimerkiksi kirjan keskivaiheilla alkaa lasten keskuudessa levitä tarina Pedosta, jonka monet väittävät nähneensä, vaikkakin jokaisella on siitä oma tulkintansa. Osa lapsista löytää metsästä kuolleen laskuvarjohyppääjän ja pitää ruumista petona. Onko saaren peto todellinen? Onko se vain lasten mielikuvituksen tuotetta, vai tarkoitetaanko sillä ihmisen pimeää puolta? Sen tulkitkoon jokainen itse.

Teksti: Niina

Sukupuolirooliasut

Kun ryhdyin lukemaan englantilaisen kirjailija Virginia Woolfin (1882-1941) Orlandoa (1928), minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia, sillä teos ei ollut häpeäkseni minulle ennestään tuttu, ja erisnimi otsikkona ei kerro lukijalleen paljoakaan. Tietysti kirjan ilmestymisvuosi kertoo modernismin aikakauden olevan valloillaan maailman kirjallisuudessa, mikä antaa luvan odottaa teokselta mitä tahansa. Ottaen myös huomioon sen, että kyseessä on naiskirjailijan teos, mikä oli vielä valitettavan harvinaista vuosisadan vaihteessa, mutta ei kuitenkaan tavatonta yleistyvien liberaalien ajatusmallien ansiosta. Ei siis ole ihme, että teoksen kantavina teemoina ovat sukupuoli-identiteetti, seksuaalisuus ja ihmisen mieli.

Orlando kertoo Orlando-nimisestä nuorukaisesta, joka elää usean vuosisadan ajan. Hän syntyy mieheksi 1500-luvulle ja rakastuu palavasti Sasha-nimiseen luistelijaan, joka särkee hänen sydämensä. Oleskellessaan 1700-luvulla Konstantinopolissa, hän kokee taianomaisen muodonmuutoksen miehestä naiseksi. Hän ei kuitenkaan hämmenny tapahtuneesta, vaan hyväksyy uuden, erilaisen kehonsa. Hän on huolissaan vain siitä, että merimiehet putoavat mastoista nähdessään hänen nilkkansa, mikä ilmentää teoksen ironista otetta vallitsevien käytösmallien kritisoijana. Kertoja vaikuttaa tuomitsevan muutoksen, mikä kertoo ajan asenteista. Woolf käyttääkin ajan kuluessa erilaista kieltä riippuen siitä, millä vuosisadalla eletään, millä pyritään kritisoimaan kirjallisuuden tradition konventioita. 1900-lukua lähestyttäessä teoksen kieli muuttuu hyvin ajatusvirtamaiseksi, kuten Woolfin modernille tyylille on ominaista. Teos on siis sekoitus eri tyylejä, minkä vuoksi teos on hyvin monipuolista luettavaa erilaisista kirjoitustyyleistä pitäville.

Orlando huomaa pian voivansa vaihtaa olemustaan sukupuolien välillä, minkä avulla tämä voi viettää aikaa niin miesten kuin naisten kanssa. Lopulta 1800-luvulla hän rakastuu Marmaduke-merikapteeniin, joka paljastaa Orlandolle, ettei hänkään mahdu tavanomaisen naisen tai miehen muottiin. Woolfille sukupuoli vaikuttaisi olevan kuin rooliasu, jonka ihminen kykenee pukemaan päällensä. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, sukupuoliroolit ovat todellakin ainoastaan toiminta- ja ajatusmalleja, joita noudattamalla ihminen muodostaa oman sukupuoli-identiteettinsä.

Sukupuoli-identiteetti ei ole ainoa ihmisen minuuden osa-alue, johon Woolf tarttuu teoksessaan, sillä myös kirjoittaminen ja ihmisen rooli kirjailijana on tärkeässä osassa. Orlando on aloittanut jo nuorukaisena kirjoittamaan Vanha Tammipuu-runokokoelmaansa, jota tämä ei saa koskaan valmiiksi, vaikka tahtoisi kovasti saada sen julkaistuksi. Lopulta hän kykenee saattamaan kirjoitustyönsä valmiiksi 1920-luvun lopussa. Teos ei siis ole ainoastaan kirjallisuuden tradition tarkastelua suuressa historiallisessa mittakaavassa, vaan myös osoitus kirjoitusprosessin kestosta ja siitä, että jokainen kirjailija saa vaikutteita jokaiselta historian aikakaudelta tietämättään, sillä tekstit ovat äärettömässä yhteydessä toisiinsa.

Orlando on mielenkiintoinen fiktiivistä elämäkertaa ja historiankirjoitusta yhdistelevä romaani, jonka teemat ovat olleet aikaansa edellä. Feministit ryhtyivät käsittelemään samoja aiheita vasta paljon myöhemmin, ja vasta tänä päivänä yleiset käsitykset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta alkavat vähitellen saamaan värejä mustavalkoisuuden sijaan. Orlando on osoitus, että joka päivä puemme yllemme sukupuolirooliasun.

Teksti: Heli

Rakkausromaani mustalla huumorilla

Rakkaus ei aina ole ihanaa, joskus se on suorastaan sietämättömän julmaa. Erityisen julmaa rakkaus on silloin, kun se on yksipuolista, mutta täysin sokeaa.

Tämä on Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä –romaanin herkullinen lähtökohta. Epätavallisen rakkausromaanin päähenkilö on kolmekymppinen Ester Nilson, joka rakastuu raivokkaasti taiteilija Hugo Raskiin. Ester on kaikin puolin järkevä, akateemisesti koulutettu nainen, joka jättää silmänräpäyksessä pitkäaikaisen kumppaninsa tavattuaan Hugon. Seuraa pitkä jakso odotusta, jonka lopuksi Hugo antautuukin, mutta vain osittain. Miehellä on myös muita naisia eikä suurempia tulevaisuudensuunnitelmia Esterin varalle. Kaikki tämä on alusta asti lukijalle selvää, mutta päähenkilölle ei ja siitä muodostuukin kirjan mahtavasti kantava jännite.

Lukija vaipuu Esterin mukana epätoivoon ja nousee euforiaan, samalla Esteriä kohtaan tuntee ärtymystä. Miksei Ester tajua totuutta? Ystäväkuorokin antaa hyviä neuvoja. Miksi Ester ei kuuntele heitä?

Lena Andersson havainnoi hienosti yksityiskohtia ja saa taitavasti välitettyä Esterin tunnetilat ja niiden äkilliset muutokset. Hän kuvaa uskottavasti sitä, miten rakastunut ihminen ei koskaan luovu toivosta, vaikka kaikki näyttäisi mahdottomalta.

Romaani on mustan huumorin kyllästämä, viihteellinen ja älykäs ihmissuhderomaani, joka katsoo rakkautta ja ihmissuhteita yllättävästä näkökulmasta. Romantiikan nälkäisille kirja ei sovi, mutta uskon, että moni voi löytää teoksesta tarttumapintaa.

Lena Andersson tuntuu sanovan, että ihminen ei koskaan opi ja on aina tunteidensa vietävissä. Siitä todistaa myös toinen Ester Nilssonista kirjoitettu romaani Vailla henkilökohtaista vastuuta. 

Teksti: Ella

Ruukku rubiiniviiniä vai vanhoja hammasharjoja? Kirjoja kirjailijoista

Persialainen runoilija ja tiedemies Omar Khaijam eli 1100-luvulla. Länsimaalaiset löysivät hänen runonsa englanninnoksen myötä 1800-luvulla. Heille Khaijamin runous edusti silloin vapaampaa maailmaa kuin tiukasti säädellyt länsimaat. Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila on suomentanut Khaijamin runoja ja julkaissut hänestä kirjan Omar Khaijam: Runoilijan elämä. Siinä Hämeen-Anttila syventyy myös Khaijamin runoihin:

Ruukku rubiiniviiniä, runokirja,
suurusta pikkuisen, palanen leipää,
sinun kanssasi kahden autiudessa –
suloisempaa ei olisi kuninkaalla!

Äänesi lepattaa olallani

Kääntäjä Pirjo Aaltonen sekä valokuvataiteilijat Anne Hämäläinen ja Sanni Seppo ovat tehneet tunnelmallisen kirjan venäläisestä kirjailijasta Anna Ahmatovasta. Teos nimeltä Anna Ahmatova Fontankan talossa sisältää kuvauksia Ahmatovan dramaattisesta elämästä, hänen runojaan ja taiteellisia valokuvia. Tässä ote runosta, jonka on suomentanut Marja-Leena Mikkola:

Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.

Elämäniloinen nuori nainen

Suomenruotsalainen Edith Södergran on kansainvälisestikin tunnettu modernistirunoilija. Taiteilijamyytin mukaan hän oli riutuva ja väärinymmärretty. Tutkija Agneta Rahikainen näkee Edithin toisin kirjassaan Edith. Runoilijan elämä ja myytti:

Löytämäni Södergran on nuori elämäniloinen nainen, huumorintajuinen, itseironinen ja epäsovinnainen, hän on tottunut matkailija, sosiaalinen, vilkas, utelias, ailahteleva ja valpas.

Vihollinen ja ystävä

Kypsässä muistelmassaan Kilpikonna ja olkimarsalkka kirjailija Tuula-Liina Varis kuvaa Pentti Saarikoskea:

Tulen kertoneeksi ehkä olennaisesti enemmän itsestäni kuin Pentistä. En kerro kirjailijasta vaan hyvin läheisestä ihmisestä ja suhteestani häneen. Näkökulmani on naisen: rakastetun, vaimon ja yhteisen lapsen äidin, vihollisen ja ystävän.

Palelua Välimerellä

Juha Vuorinen tunnetaan Juoppohullu-kirjoista ja –elokuvasta. Maltan mieleni –kirjassa hän kertoo perheensä elämästä Maltalla. Ronskisti hän tarinoi esimerkiksi talvesta Välimerellä:

Ennen kuin sen itse kokee, on vaikea uskoa, miten /kirosana/ kylmä täällä on, vaikka lämpömittarissa hehkuisi yli kymmenen lämpöastetta. Jopa Sveitsissä asuva vuokraisäntämme tunnusti, että siellä on talvella lämpimämpää kuin tällä Välimeren pikkuisella saarella.

Köyhyys rajoittaa

Ruotsinsuomalainen kirjailija ja tutkija Susanna Alakoski puhuu sekä omista kokemuksistaan että yhteiskunnasta kirjassaan Köyhänlokakuu: Päiväkirja. Hän kirjoittaa väkivaltaisesta lapsuudestaan, sijaiskodeistaan ja teiniraskaudestaan. Hän näkee toisetkin maahanmuuttajat ja asunnottomat:

Kun kävelen polvillaan kyyköttäjien ohi Ruotsissa, minua hävettää. Häpeän poliittista järjestelmäämme. /…/

Markkinatalouden tärkein lupaus ihmisille on vapaus, valinnanvapaus. Minulla ei ole sellaisia muistoja, ei vapaudesta, ei valinnanvapaudesta. Ennen aikojaan vanhentuneet aivoni muistavat sen sijaan köyhyyden rajoitukset: minulla ei ollut Puss & Kramin farkkuja, minulla ei ollut Puman lenkkareita. Minulla ei ollut syyslukukauden alussa mitään kerrottavaa kesästä.

Mitä on kirjailijan kassakaapissa?

Kirjailija Hannu Mäkelä työskenteli Otavassa 1967 – 1986, aluksi kustannustoimittajana. Siellä hän tutustui Paavo Haavikkoon sekä Tuomas ja Helena Anhavaan. Kirjassaan Muistan: Otavan aika Mäkelä kuvailee myös mm. Kersti Bergrothia, Alex Matsonia, Antti Hyryä, Maila Pylkköstä, Laila Hietamiestä ja Antti Tuuria:

Työhuoneessa on iso punainen kassakaappi. Kun katson sitä pitempään, Veikko /Huovinen/ tajuaa katseeni suunnan ja sanoo samalla hitaalla tavallaan, että hänellä kävi venäläisiäkin vieraita ja he suoraan kysyivät, mitä hän säilyttää kaapissaan. Veikko kertoo paljastaneensa kassakaapin salaisuuden ja sanoneensa: ”Vanhoja hammasharjoja.”

Teksti: Terhi