Retki rännikadulle ja riippukeinuun – rakennuksia Kuopiossa

Suunnitteletko kävely- tai pyöräretkeä Kuopiossa? Lainaa kirjastosta mukaan Kuopion arkkitehtuurin opaskartta (2010). Se esittelee rakennuksia aikakausittain. Kartassa on alueita 1700-luvun rännikaduista Vaevasen asuntomessualueeseen.

Laukkuun sujahtaa helposti mainio Outi Vuorikarin kirjanen Johan Vilhelm Snellmanin jalanjäljillä Kuopiossa 1843-1849 tai Juhani Ahon Kuopio 1872-1903. Englanniksi niissä on tiivistelmä. Vuorikari on kirjoittanut kartallisen lehtisenkin Minna Canthin Kuopio. Kanttilasta Canthiaan.

Kaapungin immeisiä

Erinomaisesta Helena Riekin Kuopion kaupungin rakennushistoriasta (2005) kannattaa valikoida kohteita. Kirja on liki 600-sivuinen järkäle! Siihen mahtuu niin valokuva laastinkantaja Maria Ruuskasesta kuin kertomukset lukuisista kaupunginosista Itkonniemestä Haminalahteen.
Rakennushakemiston avulla Riekin kirjasta löytyy tietoa vaikkapa keskuskentästä ja Elsi Borgin suunnittelemasta funkkistalosta. Henkilöhakemisto pursuu kuopiolaisia. Siinä mainitaan mm. merkittävä pohjoismainen kuvataiteilija Ellen Thesleff ja naisasiaa edistänyt Elisabeth Stenius-Aarneenkallio. Kirjailijoita muistetaan Aapelista Maria Jotuniin, mutta esimerkiksi Spede Pasanen ja maankuulu kalakukkoleipuri Hanna Partanen puuttuvat kirjasta.


Yksi Riekin kuvailema arkkitehtuurikilpailun voittaja on Matti Hakalan piirtämä pääkirjasto (1967). Sen kirjahallin pyöreä ”simpukka” kattoikkunoineen kerää ihailijoita ympäri maailmaa. Rakennuksen vaiheista kertovat lisää Kaarina Huttunen ja Seppo Hannula kirjassa Kuopion kaupunginkirjasto 1872-1972.



Mietiskelyä riippukeinussa
Arkkitehti C. L. Engel piirsi toimistonsa kanssa Kuopioon kaksi rakennusta. Hänestä Jukka Viikilä kirjoitti hiljattain historiallisen romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista (2016). Siitä voi nauttia retken päätteeksi ruohikolla tai riippukeinussa.

Kuopion muuttumisen näkee hyvin valokuvista, jotka on painettu Pekka Kantasen ja Mikko Mäntymäen kirjaan Aikamatka Kuopioon (2009). Esa Ollikainen on kuvannut rakennusten lisäksi puukaupungin pihoja teokseen Puusta kiveksi, arkkitehti Esa Ollikaisen valokuvia Kuopion kaupunkikuvan muutoksesta (2012).

Lukutuokion lomaan sopivat heavy rock –yhtye Verjnuarmun levyltä Pimmeyvvenruhtinas kappaleet Kallavesj’, Lentävä kalakukko ja Harmoo talo.

Teksti: Terhi
Kuva Helena Riekin teoksesta Kuopion kaupungin rakennushistoria (2005, s. 286)

Muutosta ilmassa

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Peetun isän suurin intohimo on purjelentäminen. Isä on tarjonnut Peetulle harvinaisen tilaisuuden: kymmenen lentoa yhdessä kesän aikana. Tällä tavalla isä helpottaa Peetun odotusta. Peetun täytyy odottaa täysi-ikäisyyttä jotta hänen hoitonsa voivat jatkua leikkauksella. Leikkauksen jälkeen Peetu on vihdoinkin oma itsensä: poika.

Lennoilla kaikki on kevyempää ja isä ymmärtää antaa tarpeeksi tilaa. Peetu pystyy puhumaan vapaasti. Äidistä joka väittää ymmärtävänsä ja tukevansa, mutta joka ei ole sisäistänyt mitään. Veljestä joka laukoo loukkaavia mielipiteitä peittääkseen muut tunteensa. Tyttöystävästä joka rakastui tyttöön.

Lento lennolta solmut löystyvät niin Peetun kuin isänkin elämässä. Tulevaisuus alkaa aueta uudella tavalla. Viimeisen lennon korkeimmassa kohdassa Peetu ajattelee:

”Minä olen ukkosmyrsky ja syöksyn taivaalta vailla pelkoa, mutta minä en sada maailmaan tuhoa tai kuolemaa, minun salamoideni sanoma on tämä:

Anna ihmisten nähdä toiset sellaisena kuin he itse haluavat.”

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin kuvaa koskettavasti transnuoren sisäistä kasvua ja läheisten vaikeuksia ymmärtää ulkoista muutosta. Tarina tarjoaa tukea ja ajattelemisen aihetta niin nuorille kuin aikuisillekin.

Heidi

Elämää sikolätissä

Köyhyys. Alkoholismi. Perheväkivalta. Näiden teemojen ympärille keskittyy kolmevuotiaana Ruotsiin muuttaneen Susanna Alakosken teos Sikalat.

Kun viisihenkinen suomalaisperhe muuttaa 60- ja 70-luvun tietämissä Ruotsin Ystadiin, elämän sujumiselle uusissa ympyröissä ei näyttäisi olevan esteitä. Aili-äiti ihastelee upouuden kerrostaloasunnon kylpyammetta, sisävessaa ja muita mukavuuksia; sorvari-isä käy työssä ja hankkii kotiin huonekaluja ja muita tarve-esineitä. Perheen vanhimmat lapset Markku ja Leena aloittavat koulunkäynnin.

Auvoinen olo ei kuitenkaan kestä. Vieras maa, outo kieli ja epävarmuus toimeentulosta kasaavat ongelmia.  Sosiaalityöntekijät vierailevat tiuhaan Fridshemin taloissa – Sikalassa, kuten he taloja kutsuvat. Viina alkaa ohjata vanhempien elämää. Seitsemäsluokkalainen Leena seuraa ahdistuneena vierestä.

”Kangaskassi oli varma merkki. Sitä käytettiin vain silloin kun isä polki viinakauppaan. Sen läpi ei näkynyt ja pullot kilisivät siinä vähemmän.”

Onneksi seinän takana asuu Inga-Lill ja hänen tyttärensä Åse, josta Leena on saanut tosiystävän. Sinne voi mennä yökylään ja joskus tarpeen tullen pidemmäksikin aikaa. Yleensä siellä on rauhallista, sillä toisin kuin Leenan vanhemmat, Åsen äiti juo tavallisesti vain siivotessaan. Tosin siivouspäiviä ei etukäteen tiedä. Joskus vieraan kodin rauhan rikkoo kuitenkin oman kodin levottomuus.

”Yöllä heräsin kesken unien. Äiti kirkui. Kuului tömähdys. Sakari itki. Voi ei, hän on kotona. Nousin ja kömmin sängystä mutta kaaduin heti takaisin. Mahaa kouristi niin että en pysynyt pystyssä. Vaiensin sen keinumalla ja hengittämällä kiivaasti. Hyvä Rakas Taivaan Isä, auta äitiä ja Sakaria. Anna isän lopettaa äidin lyöminen. Anna minulle anteeksi kun en voi mennä heidän luokseen. Pidä huolta Markusta.”

Selviä kausiakin vanhemmilla on, mutta Leena on oppinut, että parempia aikoja on turha odottaa. Jääkaappi on yhä useammin tyhjä ja vanhempien huomion saa vain satunnaisesti, kuten sairastuessa viikunankivien aiheuttamaan suolisolmuun.

”Äiti ja isä pysyivät raittiina niin kauan kuin leikkaushaavani parani. Kymmenen tikkiä. Sain paljon huomiota. Olin ylionnellinen. Ajatella, olin saanut heidät raitistumaan.”

Susanna Alakosken Sikalat on kertomus suomalaisista Ruotsissa. Se on myös nuoren Leena-tytön kasvutarina.  Kirjan tunnelma on apea, väliin ahdistavakin. Lukija joutuu Leena-tytön tavoin seuraamaan voimattomana sivusta, miten elämä lyö avokämmenellä kasvoihin kerta toisensa jälkeen. Mukana on kuitenkin pilkahdus mustaa huumoria.

Sikalat sai ilmestyessään ruotsalaisen August-kirjallisuuspalkinnon. Sen pohjalta tehtiin Ruotsissa elokuva Sovinto, joka on saanut sekä kansallisia että kansainvälisiä palkintoja.

Kirjaa lukiessa tulee väistämättä mieleen Reeta Onkelin kirja Ilonen talo. Sekä Onkeli että Alakoski kertovat kaunokirjallisin keinoin oman elämänsä kipeistä vaiheista. Alakoskelta ilmestyi vuonna 2013 omaelämäkerrallinen teos Köyhän lokakuu ja sille jatkona Lähimmäisen huhtikuu 2016. Niissä kirjailija käy läpi pitkää ja vaivalloista tervehtymistään syyllisyydestä ja häpeästä.

Aira

Karhu: voimaeläin

Ohtonen, Kimmo: Karhu : voimaeläin
(Docendo, 2016)

Kirja herätti kysymyksen, miksi kirjoja yleensä kirjoitetaan. Ohtosen Karhu-kirjan kohdalla vastaus oli lukijalle selvä. Miksi kirjoitan? On pakko. Miksi? Koska viha, paha olo jäytää sisintä. On pakko saada oksentaa paha olo pois, jotta elämässä pääsee eteenpäin.


Toimittaja, valokuvaaja Kimmo Ohtonen avaa oven sisimpäänsä, pahoinpidellyn pojan maailmaan. Millaista on pelätä itsensä ja äitinsä puolesta. Millaista on kantaa syyllisyyttä.

Eräänä yönä 9-vuotiaan pojan mitta tulee täyteen. Poika lähtee metsään ja vannoo, ettei ikinä palaa takaisin. Hän haluaa muuttua eläimeksi, osaksi luontoa. Muuttua näkymättömäksi. Ohtonen kuvaa tilannetta henkeäsalpaavasti. Äiti etsii ja huhuilee poikaansa yhä uudelleen. Poika pistää nyrkin suuhunsa ettei vaan päästä ääntäkään. Ei saa itkeä ja vähitellen äidin ääni vaimenee. Tällä pakoretkellä on lähtemätön vaikutus Kimmon elämään. Kimmo kohtaa karhun. Karhu ei tee mitään pojalle, vaikka varmaan haistaa Kimmon pelon. Mutta karhu antaa voimaa ja Kimmo nimeää karhun sankarinsa, suosikkinäyttelijän John Goodmanin mukaan.

"Mitä on elämä kun metsä on kotisi ja yö elinikäinen ystäväsi?” 

Ei pojasta vielä tullut metsän eläjää. Äiti ei toista päivää etsinyt ja isä oli todennut vain, että kyllä nälkä pojan kotiin ajaa. Mutta metsä ei jätä poikaa. Pahoinpitelyt jatkuvat ja yöllä metsässä kulkiessaan ei tarvitse pelätä. Metsässä on turva. Poika ja äiti elävät varjoelämää. Vuodet kuluvat. Poika kasvaa mieheksi ja kantaa syyllisyyttä äidistään. Miksi hän ei pysty auttamaan äitiään ja miksi äiti ei auta itseään.

Poika lähtee Englantiin ja päättää, ettei koskaan palaa Suomeen. Kirjeissään poika ja äiti kertovat asioista ja salaavat vaikeita asioita. Mutta kirjeissä läheisyys pysyy ja tiivistyy. Äidin syöpä tuo pojan Suomeen – väliaikaisesti. Elämän oli tarkoitus sitten taas jatkua Englannissa.

”Metsä ei jätä rauhaan!” 

Englannissa asuessaan Kimmo Ohtonen havahtuu huomaamaan, etteivät suomalainen metsä ja sen karhut lähde sielusta minnekään. On pakko päästä kokoamaan itsensä ehjäksi. On lähdettävä metsään katsomaan onko John Goodman siellä.

Kirjassa eletään vuotta 2015 kuvauskojuissa  ja takautuvasti 9-vuotiaan pojan kasvua kirjoittavaksi aikuiseksi. Metsässä ovat karhut ja muut suurpedot. Valokuvissa karhut on tuotu hyvin esille. Tekstissä kerrotaan naaraskarhun elämästä pentuineen ja miten ovelasti naaras suojelee pentujaan etteivät urokset tee niille pahaa. Ohtonen kuvaa miten karhut ovat ratkaisseet hengissä pysymisen kun vihollisena ovat ihminen ja pienevät metsät.

” Luonto ei ole omaisuuttamme, se ei antaudu ihmisen tahdolle”

Tekijä sanoo kirjassa luonnon kaikessa armottomuudessaan olevan aina reilu. Toisin kuin ihminen, joka yrittää pakottaa  toisia omaan tahtoonsa. Ihmisellä on mielivaltaisuutta. Kaupungissa ollessaan kirjoittaja koki turhautuvansa, mutta luonnossa metsä, kaikki on valmista. Ihminen saa siellä olla keskeneräinen ilman mitään kiirettä.

”Peto katsoo minua vapauden puolelta, pyytää päästämään irti menneistä. Vapaus on vapautta etsiä. Vapautta löytää.”

Jään odottamaan syntyykö Kimmo Ohtoselta lisää luontokirjoja. Kirjoja, joissa ei ole tekijän omakohtaista tuskaa.

Tarja