keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Tyttö joka sukeltaa lukijan sydämeen

"Tiedän, että standardinomaisissa älykkyystesteissä yllän johonkin idiootin ja imbesillin välille, mutta minulla on kolme hyvettä ja ne ovat merkittäviä: 1. En osaa valehdella. 2. Minulla ei ole mielikuvitusta. 3. Tiedän että tiedän vain sen minkä tiedän, ja siitä mitä en tiedä, ja sellaista on paljon enemmän, olen varma etten sitä tiedä."
Näin luonnehtii meksikolaiskirjailija Sabina Bermanin romaanin Nainen joka sukelsi maailman sydämeen päähenkilö Karen itseään. 

Isabelle palaa sisarensa kuoltua Kaliforniasta kotiseudulleen Meksikoon ottaakseen johdettavakseen sukunsa tonnikalajalostamon. Sukutalon kellarista hän löytää kaltoin kohdellun, autistisen Karenin, joka paljastuu hänen sisarentyttärekseen. Isabellen viisaat ja rakastavat kasvatusmenetelmät kesyttävät villitytön, ja pian Karen oppii ensimmäisen sanansa: minä.

Kriittinen katse

Karen ei ole vähälahjainen, hän on vain erilainen. Siksi hänellä onkin kyky haastaa lukijansa pohtimaan maailmaa uudella tavalla. Karen ei hyväksy kritiikittömästi mitään annettuja oppeja vaan lukee muun muassa ”erään Aristoteles-nimisen miehen” ja Descartesin tekstejä kyseenalaistaen ja kumartamatta. Samoin hän seuraa vierestä ihmiselämän kummallisuuksia kaikkine käytössääntöineen ja ihmissuhdepeleineen ja saa mutkattomalla ajatuksenjuoksullaan lukijan niin nauramaan, hämmentymään kuin yllättymäänkin.

Bermanin kirja ottaa kantaa tonnikalojen ylikalastukseen ja merten suojeluun. Karen ymmärtää eläimiä paremmin kuin ihmisiä eikä voi käsittää, miksi ihmisten ja eläinten välisiä eroja pyritään korostamaan. Sukeltaessaan meren hiljaisuudessa tonnikalaparvien keskellä hän tuntee sellaista yhteenkuuluvuutta, jota ei ole koskaan tuntenut ihmisten keskellä. Samalla hän havahtuu näkemään sukunsa tonnikalatuotannon epäkohdat.

Aistien juhlaa

Karenin tapa olla maailmassa on poikkeava. Hän kokee maailman aisteillaan eikä tarvitse itsensä ja todellisuuden väliin sen enempää teoreettisia pohdintoja, kielikuvien hämärää vertauskuvallisuutta kuin mielikuvitustakaan. Hänen valloittava näkökulmansa tuo kirjan käsittelemiin erilaisuuden teemoihin ja eettisiin kysymyksiin hersyvää huumoria, jolloin turhalta paatokselta suurimmaksi osaksi vältytään. Lisäksi kirjan sisältämät sukeltamisen kuvaukset ovat myös ylistys meren ihmeelliselle kauneudelle:

”Turkoosinsinisessä meressä käännyin kyljelleni laskeutuakseni yhä syvemmälle katsellen valkoisia pilviä kimaltelevan vedenpinnan läpi. Ja katsellessani miten kuusi kultakalaa matkasi pilveltä pilvelle, kummastelin taas mihin mielikuvitusta tarvitaan. Syvässä sinisessä minua kohti tuli pyörivä harmaa pallo, se hipaisi minua tuhanteen eri kohtaan ja hajosi tuhanneksi teräksen väriseksi makrilliksi, jotka pakenivat kohti tummaa sineä. Löysin punaisen levärihmametsikön keskeltä hiekka-aukean, jonka laidalla oli sileä vihreä kivi. Asetin pääni sille ja odotin, että ruumiini laskeutui hiekalle.” 
Johanna

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Puhumattomia miehiä Pohjanmaalta


Peter Sandström: Sinulle joka et ole täällä, Schildts & Söderströms 2012.

En ole pitkään aikaan lukenut suomenruotsalaista kertomakirjallisuutta. Ilahduin löytäessäni sattumalta Peter Sandströmin novellikokoelman Sinulle joka et ole täällä.

Vuonna 1963 Uudessakaarlepyyssä syntynyt Sandström on toimittaja ja kirjailija. Hänen tarinansa sijoittuvat usein ruotsinkieliselle Pohjanmaalle, niin tässäkin teoksessa.

Kuudessa novellissa liikutaan hyvin erilaisissa tilanteissa.  Päähenkilöinä on poikia ja miehiä, myös kirjailijan niminen henkilö vilahtaa tarinoissa. Vanhemman ja lapsen suhde on tärkeä, sillä taustalta löytyvät lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat. Ne puskevat läpi myöhempiin elämänvaiheisiin, tahtoi tai ei. Puhumattomuus ja ahdistus ruokkivat julmuutta.  Ne saavat aikaan harkitsemattomia tekoja – joskus tosi brutaaleja kuten novellissa Serkulle ei ole synonyymia.

Sandström on kirjoittanut yhteensä viisi teosta, josta vain tämä novellikokoelma on suomennettu. Katriina Huttusen suomennoksessa kieli on soljuvaa. Lauseet kuljettavat vaivattomasti tarinaa. Toivottavasti käännöstyö jatkuu.

Sinulle joka et ole täällä oli vuonna 2012 Runeberg-palkintoehdokas. Lisäksi kirjailija on palkittu kahdesti Svenska litteratursällskapetin palkinnolla ja kerran ruotsinkielisen YLE:n kirjallisuuspalkinnolla.

Aira



maanantai 1. heinäkuuta 2013

Äitipuolen elämänkoulua

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli, WSOY 2013.

Axel ja vaimonsa Claire ovat selvinneet uusperheen pyörityksestä tyytyväisinä jo kolmetoista vuotta. Claire ilmestyi kuvaan kun Axelin tytär on kolmevuotias. Nyt Josefien on itseriittoinen teini ja käyttää siekailematta hyväkseen yllättäen ilmennyttä perhedraamaa.

Joskus yksi ainoa sattuman oikku muuttaa koko elämän suunnan. Arjen onni ja tasapaino heilahtaa hetkessä nurin. Tässä kirjassa niin tapahtuu, kun Clairen aviomies päättää ilahduttaa vaimoaan tulemalla yllättäen vaimonsa työhuoneelle ja saa tietää asian, jonka Claire on halunnut pitää mieheltään salassa.

Väärinkäsitys, koko juttu oli pelkkä irvokas väärinkäsitys. Mutta jos oma aviomies päästää pelkän väärinkäsityksen vuoksi suustaan niin anteeksiantamattomia ja karkeita sanoja, jos hän tieten tahtoen haluaa musertaa ja vielä nauttii siitä, eikö se paljasta avioliitosta kauhean, kätketyn salaisuuden? Vai onko avioliitto turvasatama, jossa saa rankaisematta esittää mitä häijyimpiäkin syytöksiä?

Claire matkustaa Hollannista Englantiin noutaakseen arvostetun huomionosoituksen palkintorahoineen työstään tekstiilitaiteilijana. Hänen matkasuunnitelmansa kuitenkin keskeytyvät äkilliseen sairauskohtaukseen, mikä saa hänet lähtemään hotellista välittömästi. Hän kirjoittaa pahoittelevan kirjeen palkintoraadille ja katoaa. Claire ei vielä halua palata kotiin, mistä läksi paeten aviomiehensä raivoa.

Onnistuneen äitipuoleuden ensimmäinen sääntö on katsoa toiseen suuntaan eikä missään tapauksessa saa kuvitella, että omat mielipiteet lapsipuolen kasvatuksesta merkitsisivät jotakin. Renate Dorrestein tarttuu taas kerran vaikeaan aiheeseen, mutta tekee sen viisaasti ja samalla hykerryttävän hauskasti.

Mielestäni kirjan ainoa miinus tulee kirjan nimen suomennoksesta. Sanna van Leeuwen muuttaa hollanninkielisen ”De Stiefmoeder” –sanan neutraalista kantaaottavaan lisätessään siihen sanan ”hyvä”.

Päivikki