Kurdi kinoksessa ja muita suomalaisia

Me muut. Kirjoituksia yhteiskuntaluokista
toim. Silja Hiidenheimo ... [et al.]. Teos : Söderström, 2009

Yhteiskuntaluokista on viime vuosina alettu puhua entistä henkilökohtaisemmin. Kun marxilaisuudessa pureuduttiin yhteiskunnan rakenteisiin, omistukseen ja valtaan, 2000-luvulla kerrotaan myös elämäntavasta, kulttuurista, sukupuolesta ja omista kokemuksista.

Tästä uudemmasta näkökulmasta on ilmestynyt Suomessa kaksi kiinnostavaa kirjaa. Ensin ilmestyi Katriina Järvisen ja Laura Kolben teos Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa : nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta (2007). Koska tämä kirja on saanut paljon julkisuutta, esittelen vähemmän mainitun kirjan Me muut. Siinä 19 suomalaista kertoo kokemuksistaan. Heihin kuuluu useita kirjailijoita, tunnetuimpina Sofi Oksanen, Kjell Westö, Kreetta Onkeli, Merete Mazzarella, Monika Fagerholm ja Arne Nevanlinna. Poliitikoista mukana on esimerkiksi Maria Björnberg-Enckell, joka on viettänyt lapsuutensa Pohjois-Savossa Kaavilla.

Me muut korostaa perinteisiä kieliryhmiämme suomen- ja ruotsinkielisiä. Silti parhaiten mieleeni jäivät Sofi Oksasen Viro-näkökulma ja Irakissa syntyneen Husein Muhammedin kirjoitus. Pidin kovasti myös Kreetta Onkelin mojovasta tyylistä. Tämä kirjoituskokoelma ei edusta kattavasti kaikkia suomalaisia, mutta laittaa silti ajattelemaan moninaisuuttamme.

Sofi Oksanen vertaa terävästi Suomea Neuvosto-Viroon. Hän kertoo kasvaneensa alemmassa keskiluokassa Jyväskylän keskiluokkaisella omakotialueella. Vanhempien työkomennuksella Tallinnassa asuttiin Lasnamäen kerrostaloissa. ”Se omaisuus, joka perheelläni oli Suomessa, sai meidät näyttämään Neuvostoliitossa rikkailta: vanha auto, omakotitalo ja Seppälän vaatteita.”

Neuvosto-Viro perustui Sofin mukaan puute- ja vaihtotalouteen, jossa materia ja suhteet muovasivat yhteiskuntaluokan. Esimerkiksi valkoisista vaatteista tuli uuden yläluokan merkki, koska likaa ja pölyä oli kaikkialla ja neuvostovalmisteiset pesuaineet osoittautuivat huonoiksi.

Vuonna 2009 Sofi hankki kalusteita kotiinsa Helsingin Kallioon ja mietti ruokailuryhmän merkitystä. Hänen mielestään ne edustavat sekä Suomessa että Virossa porvarillisuutta. Lasnamäen yli 100 000 asukkaan lähiön keittiöissä ei ollut tilaa ruokailuryhmälle, sillä ideaaliyhteiskunnassa oli tarkoitus syödä yhteisruokaloissa. Myöskään Kallion keittiöihin ei yleensä mahdu ruokailuryhmää. Sofin mielestä ”kyseisen huonekaluryhmän omistavalla ihmisellä on tietynlainen menneisyys, sellainen, joka mahdollistaa seurueiden ravitsemisen”. Ruokailuryhmäperheellä on laaja suku tai ystäväpiiri sekä aikaa ja mahdollisuus valmistaa aterioita.

Husein Muhammedin perhe pakeni Irakin hallituksen kansanmurhaa 1988. Pakolaiset päätyivät 1994 ”todennäköisesti kaikkien aikojen ensimmäisinä kurdeina Lappiin lumen ja laman keskelle”. Turun Varissuon kirjaston lakikirjojen avulla Husein pääsi oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Hän työskentelee ylitarkastajana vähemmistövaltuutetun toimistossa.

Huseinia huolestuttaa, syntyykö länsimaihin uusi etninen alaluokka, kun ulkomaalaiset eivät useinkaan valtaväestön ja omien ennakkoluulojen vuoksi saa kykyjään vastaavaa työtä. Hän on juuri julkaissut kirjan Yhtä erilaiset : islam ja suomalainen kulttuuri.


Kartanosta tai tönöstä


Kirjailija Kreetta Onkeli on kotoisin Keski-Suomesta Luhangasta. Siellä isot ja pienet tilat sijaitsevat sikin sokin eikä hän tiennyt, millaisesta kartanosta tai tönöstä kaverit olivat tulleet koulubussille. Kotona ei myöskään keskusteltu rahasta tai asemasta vaan ihmisten luonteenpiirteistä. Vasta Helsingissä asuessaan hän on vähitellen huomannut yhteiskuntaluokkien eroja ihmisten puheissa. Kreetan mielestä yhteiskuntaluokat ovat kaupunkilainen ilmiö: ”Niillä on haluttu ohjata asuntomarkkinoita ja erottua rahvaasta.”

Helsinkiläinen kirjailija Kjell Westö tuntee olonsa epämukavaksi luokkayhteiskunnassa ja arvelee sen johtuvan sukuperinnöstään. Pohjalaiseen henkiseen perintöön kuuluu hänen mukaansa vahva pyrkimys tasa-arvoisuuteen.

Kurjissa oloissa varttunut kirjailija Merja Virolainen kehuu koulujärjestelmäämme, yleistä kirjastoa ja julkista terveydenhuoltoa: ”Saan kiittää koko elämästäni suurimmaksi osaksi niitä.” Merja kirjoittaa: ”Minulla ei ole puolisoa eikä lapsia. En tarvitse suurta asuntoa, autoa, kesämökkiä, purjevenettä, kalliita harrastusvälineitä. En ymmärrä niitä, jotka käyttävät vähää elinaikaansa aineelliseen rikastumiseen sen sijaan että keräisivät henkistä omaisuutta, jonka hallussa pitäminen merkitsee minulle todella korkeassa luokassa olemista.”

Terhi

Varaston remonttiräminän takaa kuuluu venäläinen nauru

Muutama vuosi sitten tarvitsin joulunajan siivouspäiviksi äänikirjaa kääntämään ajatukset pois kestämättömästä todellisuudesta. Kasettikirjojen joukosta löytyi yllättäen yksi, jonka tekijä Arkadi Avertsenko oli minulle täysin tuntematon, vaikka olin luullut jotakin venäläisestä kirjallisuudesta tietäväni. Uteliaana lainasin sen, eikä minun tosiaankaan sinä adventtina tarvinnut suunnitella pölynimurinmurhaa.

Paperikirjoina Avertsenkon suomennetut kokoelmat Iloisia juttuja ja Humoreskeja löytyvät kirjaston varastosta, joka tosin juuri nyt on remonttimiesten, kiviporien ja hiekkakasojen valtakuntaa. Iloisia juttuja ilmestyi suomeksi 1912, pari vuotta alkuteoksen jälkeen, ja Humoreskeja 1953. Sen on suomentaja Juhani Konkka koonnut eri kokoelmista. Molemmista kirjoista näkee, että ne ovat eläneet täyttä elämää, ja vanhemmalla on jo vuosisata ikääkin. Lukijoita niillä on aivan ilmeisesti nuoruusvuosiaan riittänyt. Veikkaan, että aika monet tarinoista ovat päätyneet seurainnäyttämölle kuvaelmina tai lyhyinä sketseinä.

Avertsenko on lämminsydäminen ja vähän naiivi humoristi, suomalaisten Aapelin ja Ollin hengenheimolainen. Avertsenkon ura sijoittuu 1900-luvun alkuun, venäläisen romaanin kukoistuksen ja sosialistisen realismin väliin, eikä edusta kumpaakaan.

Avertsenko kirjoitti lyhyitä, hauskoja tai iloisia tarinoita ja näytelmiä, satiirisiakin, mutta harvoin suoranaisesti ilkeitä, eikä koskaan mitenkään kumouksellisia. Avertsenko teki kyllä pilaa yhteiskunnan ilmiöistä, mutta pohjimmiltaan tunsi tsaarin Venäjällä elävänsä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Varsinkin vasemmistolainen vallankumouksellisuus oli hänelle kauhistus.

Avertsenkon oivalluksia ovat mm. tarina siitä, miten hän tuli myyneeksi Venäjän eräälle suomalaiselle Moilaselle ja japanilaiselle markiisi Otsupalle, ja hyvät rahat kaupasta saikin, vaikka hiukan joutui tinkimään. Onkohan Moilasen perikunta tietoinen lakiosastaan?


Tuntemattoman lukijan omaa kuvitusta
Avertsenkon kirjaan Humoreskeja

Humoristin poliittisesta kannasta kertoo selkeästi tarina Herra Ivanovin tauti, jossa potilas kärsii vasemmalle kallistumisesta, ja on lopulta niin pahassa jamassa, että makaa kalpeana sängyssä kädet ristissä rinnalla. Vieressä appi lukee hiljaisella äänellä Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen Erfurtin ohjelmaa. Poliisikomisario kaivaa potilaan taskuista suuret määrät propagandalehtisiä, toteaa taudin parantumattomaksi ja alkaa kirjoittaa potilaalle karkotusmääräystä Vologdan kuvernementtiin.

Osa Avertsenkon tarinoista on asenteiltaan sietämättömiä ja joutaakin unohtua, vaikka toisaalta juuri vanhentuneimmat tarinat kertovat parhaiten siitä, miten paljon huumorikin on sadassa vuodessa muuttunut.

Lokakuun vallankumous sai Avertsenkon jättämään Venäjän, vaikka se hänelle tuskallista olikin. Kirjailijan on vaikea elää erossa äidinkielestään. Avertsenko asettui Prahaan, ja oli suosittu myös Tsekkoslovakiassa. Maanpakolaisvuosinaan hän kirjoitti muun muassa kokoelman nimeltä Kaksitoista veistä vallankumouksen selkään. Lenin ylisti sitä loistavaksi kirjaksi, jonka on kirjoittanut epätoivoisen katkeroitunut valkokaartilainen.

Ei Avertsenko erityisen onnellinen Venäjältä lähdettyään varmasti ollutkaan, ja hänen maanpaon aikaista tuotantoaan kuvataan vanhaa Venäjää nostalgisoivaksi. Avertsenko kuoli silmäleikkauksen aiheuttamiin komplikaatioihin Prahassa vuonna 1925 vain 43-vuotiaana.

Maileena

Montesquieun Persialaisia kirjeitä

Valistus oli 1700-luvun aatevirtaus, joka korosti mm. järkeä (vaistojen sijaan), tiedettä ja empiiristä tutkimusta (uskontojen ja arveluiden sijaan), tasa-arvoa (feodalismin ja pappisvallan sijaan) sekä vapautta (valtiojohtoisuuden sijaan). Valistusaate pyrki järkeen nojautuen uudistuksiin kulttuurin ja yhteiskuntaelämän aloilla.

Charles-Louis de Secondat de Montesquieu puolestaan oli valistuksen ajan keskeisiä ajattelijoita. Hänen pääteoksensa on De l´Esprit des Lois (Lakien henki), joka julkaistiin vuonna 1748. Nyt, 263 vuotta myöhemmin, teosta ei edelleenkään ole suomennettu huolimatta sen historiallisesta merkittävyydestä. Toisaalta teosta on kuvattu vaikeaselkoiseksi, usein käsittämättömäksi ja parhaimmillaan pitkäpiimäiseks,i joten ehkä me ulkomaankieliä heikosti osaavat emme ole menettäneet kovin paljon. Tiedä häntä. Montesquieun toinen keskeinen teos, Lettres persanes, joka julkaistiin vuonna 1721, on sen sijaan saatavilla myös suomeksi.

Kirja Persialaisia kirjeitä julkaistiin viisi vuotta sen jälkeen, kun aatelismies Montesquieu oli valittu Bordeaux`n parlamentin puheenjohtajaksi. Kirjailijan asema ja kirjan sisältö olivat selvässä ristiriidassa keskenään, joten se julkaistiin anonyymisti ja ulkomailla, vapaamielisessä Hollannissa. Kirja sai välittömästi suuren suosion eikä kirjailijan oikea henkilöllisyys ollut kauan salaisuus.

Kirjan johdannossa suomentaja J. V. Lehtonen löytää yksiselitteisen syyn suosioon. Hän pitää varmana, että ”sirosti tarjottu aistillisuus houkutteli suuren yleisön lukemaan kirjaa”, ja täsmentää: ”Tässä kuvauksessa noudatti Montesquieu aistien suloisiin nautintoihin taipuvien aikalaistensa makua ja loihti nähtäväksi synkkien intohimojen kalvamien eunukkien ja toinen toistaan kauniimpien, mustasukkaisempien ja kiihkeämpien naisten täyttämän vaimolan, missä mustasukkaisen isännän poissaolo saa vihdoin aikaan himojen hillittömän riehunnan ja kaikki sen surulliset seuraukset.” Edellä mainitun johdosta kauhistusta ja kammoa tunteville potentiaalisille lukijoille tiedoksi: himojen hillittömät riehunnat on kuvattu maltillisesti ja tasapainoisesti (ja näitä kuvauksia on täysin mahdotonta löytää kirjaa selaamalla! Itse en enää niitä löytänyt uudelleen kirjan kertaalleen luettuani, mutta tarkkaavainen ja kärsivällinen lukija tulee kyllä varmasti palkituksi tältäkin osin, mikä todellakin vaatii kirjan lukemista kokonaan).

Persialaisia kirjeitä on kirjeromaani. Kirja kuvaa kahden persialaisen ylimyksen, Usbekin ja Rican, kokemuksia Ludvig XIV:n ajan Ranskasta. He kirjoittelevat toisilleen ja kotiin jääneille ystävilleen ja heille kirjoitellaan takaisin Persiasta. Tätä formaattia käyttäen tulee mahdolliseksi Ranskan olojen monipuolinen käsittely, kuten myös jo mainittu haaremielämän kuvaus. Montesquieun tarkasteluun pääsevät, vain muutamia mainiten, mm. orjuus, itsemurha ja sen suotavuus, tieteitten ja taiteitten vaikutus yhteiskuntien menestykseen, ilmaston vaikutus väestökysymykseen, moninaiset valtio-opilliset kysymykset, rahapolitiikka sekä J. V. Lehtosta lainaten myös ”kykenemättömät lainsäätäjät, korskeat kaikentietäjät, siveettömät ja turhamaiset naiset, rehentelevät uutistenmetsästäjät, pöyhkeät sotakarhut, kiusalliset seurahullut, epäitsenäiset mukaelmateokset ja ikävät uskonnolliset kirjat”.

Mutta tässä ei ole vielä läheskään kaikki. Kaikkein laajimman huomion Montesquieu keskittää yksinvaltiuteen sekä uskontoon, joita tässä tapauksessa edustavat kuningas Ludvig XIV sekä paavi ja katolinen kirkko. Erityisesti Montesquieun näkemys uskonnon ja sen runsaiden ilmenemismuotojen myrkyllisistä vaikutuksista on ehdoton.

Tämä kaikki on kasattu satiirin, parodian, ironian, ivan ja huumorin avulla tiiviiksi kokonaisuudeksi (n. 400 sivua eikä kovin pahoja jaaritteluja missään vaiheessa). Teksti etenee yleensä kevyen energisesti, välillä raikkaan ärhäkästi, mutta lähes aina ilman tosikkomaisuutta. Tosikko Montesquieustä tuli tiettävästi myöhemmin, mutta tässä vaiheessa kaikki on hyvin, eikä vuosisatojen painokaan ole saanut puristettua kirjasta elinvoimaa pois.

Lasse

Pariisin taivaan alla

Kirjassaan Nuoruuteni Pariisi kirjailija Ernest Hemingway  kertoo elämästään 1920-luvun Pariisissa. Hemingway kirjoitti kirjan vuotta ennen kuolemaansa.

Ernest Hemingway muutti Pariisiin vuonna 1921 ensimmäisen vaimonsa Hadleyn kanssa. Myöhemmin heille syntyi poika. Hemingwayn mukaan elämä oli köyhää, mutta onnellista. Köyhyys oli osittain oma valinta, sillä Hemingway lopetti lehtimiestyönsä ja toimeentulo tuli novellien myynnistä.

Pariisi oli tuohon aikaan kirjallisuuden ja taiteiden keskuspaikka. Muistelmissaan Hemingway kertoo mm Gertrude Steinista, Ezra Poundista ja Scott Fitzgeraldista. Keskustelut erityisesti Steinin kanssa ohjasivat Hemingwayta löytämään oman kirjoitustyylinsä. Steinilta hän kuuli myös sanonnan kadotetusta sukupolvesta. Tätä teemaa hän käsitteli myöhemmin teoksessaan Ja aurinko nousee (1926).

Hemingwayllä oli Pariisissa työhuone, mutta hän vietti paljon aikaa kahviloissa. Mukanaan hänellä oli sinikantinen muistikirja, kaksi kynää ja kynänteroitin. Juomana oli kahvia, viiniä tai väkevämpiä juomia. Novellien kirjoittamisen lomassa hän tarkkaili kahvilan muita asiakkaita.

Nuoruuteni Pariisi on kertomus Pariisista ja kirjailijoista, mutta ennen kaikkea Hemingwayn tavasta kirjoittaa ja kehittää tekniikkaansa. Muistelmateos on samalla tuon tekniikan näyte: sujuvaa ulkoista kuvailua, nautittavaa luettavaa. Kirjan viimeiset tapahtumat kuvaavat avioliiton päättymistä Hadleyn kanssa. Hemingway oli tavannut toisen naisen.

Hemingway toteaa kirjastaan: Jos lukija niin haluaa, hän voi pitää tätä teosta kaunokirjallisena kuvitelmana. Mutta on silti aina mahdollista, että tämän kaltainen kaunokirjallinen teos jossakin määrin valaisee aiemmin julkaistuja todenmukaisia muistelmia.

Seija

Kata Kärkkäinen kirjoittaa narsismista



Kuva: Tammi


Yllättävän hyvä on Kata Kärkkäisen romaani Jumalasta seuraava. Ystävä suositteli sitä, kun juttelimme narsismista. Kirja kiinnosti minua myös siksi, että Kärkkäistä, nykyistä Katariina Souria, ei aluksi hyväksytty Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi, ei edes tämän kolmannen romaanin perusteella.

Kirjan päähenkilö vaatesuunnittelija Kiia valitsee: jatkaako liittoa tasaisen turvallisen Jarin kanssa vai tutustuako kiihottavan jännittävään Patrikiin.

Narsismin lisäksi kirja kertoo sisaruudesta, ystävyydestä ja äitiydestä sekä Kiian osakkuudesta yrityksessä. Oli virkistävää lukea nuoresta Helsingissä asuvasta naisesta, joka etsii paikkaansa elämässä.

Kärkkäinen liioittelee ja käyttää kliseitä mutta kuljettaa juonta sujuvasti ja kuvaa syvällisesti ihmisen kypsymistä. Henkilöiden käytöstä hän selittää heidän lapsuudellaan. Luultavasti Kärkkäinen on tutustunut sveitsiläisen psykiatrin C.G. Jungin ajatuksiin. Molemmat kertovat juonittelevasta Peter Pan -hahmosta ja ihmisen varjosta eli minuuden siitä puolesta, jota itse ei tunnista.

Paikoin kirjassa annetaan romaaniksi liian suoria elämänohjeita, lainopillisia neuvoja ja jopa ensiapuvinkkejä. Ne eivät kuitenkaan haitanneet lukemistani, koska kirjoittajalla on asiaa ja hän pani minut miettimään.

Hyviä tietokirjoja narsismista ovat Raimo Mäkelän Naamiona terve mieli ja Karyl McBriden Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? : kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä.

Terhi

Valo Balkanin yössä

Kuva: Savukeidas Kustannus

Väittääkö Mustalaistaksin jälkeen vielä joku, että kaunokirjallisuuden lukeminen on hyödytöntä eikä lisää tietoa? Turhaan väittää, sillä Paul Polanskyn runokokoelma antaa tietoa siinä kuin sanomalehden pikku-uutisetkin. Kaikki tässä kirjassa uutisoidut omituiset rikokset, onnettomuudet ja ihmiskohtalot sattuvat Balkanin romaneille, ja jos juuri nämä tapaukset eivät olekaan tapahtuneet juuri tänään, jotakin samantapaista todennäköisesti tapahtuu. Ihmiset, jotka ovat köyhyyden ja oppimattomuuden kurimuksessa toistaneet samoja traditioita ja käyttäytymismalleja tuhat vuotta tuskin hetkessä voivat niistä luopua, eivätkä voi heidän naapurinsakaan muuttaa omia asenteitaan.

Polanskyn tekstit on määritelty runoiksi, ja miksikäs ei. Jos romaani on kuin sika, kaikkiruokainen, niin runo voi olla yhtä aikaa sekä sika että sen ruoka ja muuttua sitten vaikka kananmunaksi ihan muina miehinä.

Polansky kirjoittaa lyhytmuotoista ja säkeisiin jaettua, runon näköistä. Sisältö on kyllä asiaproosaa, mutta toisaalta, mistä minä tiedän, mikä on asiaa ja mikä ei. Ehkä Polansky on keksinyt kaiken, myös itsensä ja pakettiautonsa Balkanin mustalaiskyliin. Ehkä hän oikeasti on vaikkapa mukavuudenhaluinen insinööri ja kotikissa esimerkiksi Detroitin keskiluokkaisessa lähiössä, ja hän vain sattuu harrastamaan keksityistä Balkanin romaneista kertovien runojen rustaamista. Silloinhan fiktio olisi juuri sitä, miltä se näyttää, eikä mikään olisi totta, ja niin ollen kaikki olisi silkkaa taidetta.

Oikeasti taitaa kuitenkin olla niin, että Polanskyn runomuotoiset pikku-uutiset ovat katkelmia hänen ihan oikeasta elämästään. Sellaisenaan ne tarjoavat lohduttoman ja silti jotenkin elämänmyönteisen kuvan romanien elämästä Balkanin alueella Jugoslavian sotien jälkeen. Sodissa rintamalinjat olivat monet, mutta kyseenalaisen kunnian kaikkien vihollisena saivat romanit. Rauhanprosessin aikana mukaan tulivat myös NATO:n ja YK:n ”auttajat”, joilta ei myöskään herunut myötätuntoa mustalaisille. Polanskyn yksityinen kuljetus- ja suojelupalvelu oli kovassa käytössä.

Naisten ja lasten kohtalot ovat sydäntä särkeviä. Romanikulttuurissa miesten ylivaltaa ei kyseenalaisteta, ja perheet ja suvut ovat ehdottoman patriarkaalisia. Siitä aiheutuu aika paljon pahaa, mutta toisaalta sen täytyy olla vahva yhteisöä ylläpitävä voima, koska kaikesta vainosta ja syrjinnästä huolimatta itäisen Euroopan romaneita edelleen on.

Suomessa itäeurooppalaiset romanikerjäläiset ovat aiheuttaneet ahdistusta ja vilkasta keskustelua. Polanskyn kirja tuo keskusteluun lähtömaan näkökulman. Onko näillä ihmisillä mitään hävittävää lähtivätpä he minne hyvänsä tekemään mitä hyvänsä?

Suomennos on ilman muuta tervetullut ja ajankohtainen, mutta miksi, oi miksi, on runoilija Ville Hytönen päästänyt käsistään näin hutoa työtä? Käännöstä voi vaivoin sanoa suomennokseksi, kieli on niin kökköä. Ei ketään pitäisi pakottaa lukemaan tällaisia lauseita: ”Tyttörukka lähetettiin kotiin anoppinsa toimesta.” Suomen kielen näkökulmasta tämä kirja olisi saanut jäädä julkaisematta, ja ellei kirjan aihe olisi minua niin kovasti kiinnostanut, olisin sen kielikukkaset syöttänyt sioille.

Maileena

Virginia Ironside: Oon voimissain



Kuva: Otava

59-vuotias Marie odottaa innokkaasti lähitulevaisuudessa häämöttävää 60-vuotissyntymäpäiväänsä, jolloin hän on vihdoin virallisesti vanha ja voi alkaa käyttäytyä sen mukaisesti. Ajatuksiaan hän purkaa päiväkirjaansa terävän itseironisesti.

Oon voimissain on hömppäkirjallisuutta. Siis jos se tarkoittaa lokoisaa ajankulua kirjan parissa, ilman filosofisia pohdiskeluja elämän tarkoituksesta. Kirjan henkilökaarti muodostuu törttöilevistä ystävättäristä, vanhoista ihastuksista ja luotettavista homoystävistä. Marie tarkastelee ympäröivää elämää tarkasti huomioiden ja omien asenteidensa pehmenemistä hämmentyneenä seuraten. Hämmennystä herättää myös oman ulkonäön muuttuminen:

Eilisiltana ennen juhliin lähtöä näin peilissä säihkyvän kaunottaren, jolla oli huikea oliivinvärinen iho, korkeat poskipäät ja aistillinen suu. Ilmestys oli kerrassaan upea. Mutta kun katsoin peiliin tänä aamuna, en ollut uskoa näkyä, jonka kohtasin - näytin kerrassaan irvokkaalta. Elähtäneeltä mielipuoliselta elokuvatähdeltä aamutakissa. Kasvoni olivat kuin raa'aksi jäänyt donitsi. Tihrusilmät, pieni kalpeahuulinen mutrusuu, syvät otsarypyt, turvotusta. Kuvottavaa. Mitä yön aikana oikein tapahtuu? Kehoon selvästi kertyy Jotakin, taivas tietää mitä.

Riemastuttavinta kirjassa onkin Marien suhde ikään. Hän ei haikaile nuoruutta, hän pitää kuusikymppisiä vanhoina, koska ajatteli niin parikymppisenäkin. Ikääntyminen on hänestä vapauttavaa. Ei tarvitse harkita uuden kielen opettelua tai benjihyppyä, ei matkustaa polkupyörällä Mongoliaan - ja illalliskutsuilla voi välillä puhua sopimattomia.

Kirjassa on myös vakava juonteensa hyvän ystävän sairastumisen ja sen kautta elämän rajallisuuden hyväksymisen kautta. Herkimmillään teos on kuvatessaan Marien suhdetta pojanpoikaansa. Isoäitiys nostaa pintaan muistoja oman äitiyden alkutaipaleelta, synnytyksen jälkeisen masennuksen ja jatkuvan tunteen siitä, että elämä on muualla. Naisen elämän kipupisteissä riittää pohtimista. Omassa vanhenemisessaan Marie on kaikkea muuta kuin avuton sivustaseuraaja. Hänellä on terävä kieli ja ennen kaikkea oikea asenne: Marie tietää kuka on ja mitä tahtoo (ainakin melkein).

Kirjaa lukiessa joutuu miettimään ikää, numeroita ja asennetta. Onko kuusikymppinen oikeasti vanha nykyään kun odotettu elinikä on noussut? Oli miten oli, kirjailija on tehnyt mainion vedon kun on siirtänyt sinkkukirjallisuuden koskemaan myös meitä useammankin vuosikymmenen nähneitä – kohta kuusikymppisiä.

Kirjan näkyvä huono puoli on sen kansi. Koska kirja on täynnä huumoria, sitä on yritetty saada myös kanteen ja pieleen meni! Kenellä jää hame roikkumaan EDESTÄ niin, että alushame näkyy puoli metriä? Kenellä on nykyään alushame? Tuo punaviinilasi on väärässä paikassa. Ja voivatko Sweet Dreams -tossukat olla noin karseat? Mutta kuvasta viis, lukekaa kirja!

Päivikki

Elena - kertomus satunnaisesta kohtaamisesta



Kuva: Otava

Etsin kirjaston hyllystä jotain lomalukemista: kotimaista, ei aivan uutta, mutta silti

tutustumatta jäänyttä. Valitsin Joel Haahtelan kirjan Elena.



Kansikuvassa on utuinen puistonäkymä, kirjassa lyhyitä lukuja, sivuja reilut sata. Nopealukuinen, ajattelin. Niinhän se olikin, mutta vaati silti palaamista jo luettuun, lauseiden uudelleen maistelua, kielestä

ja tunnelmasta nauttimista.

Joel Haahtelan pienoisromaani Elena kertoo kahden ihmisen, miehen ja naisen, satunnaisesta kohtaamisesta.

Nousen raitiovaunuun taloni edestä ja jään pois seitsemännellä pysäkillä. En tiedä miksi jäin sinä päivänä pois jo viidennellä pysäkillä. Olen miettinyt selitystä, mutta turhaan. Ehkä vain erehdyin.

Oli tammikuun kahdestoista päivä. Lähes vuoden ajan mies seuraa naista – tämän tietämättä. Siihen hänet ajaa pakonomainen tarve nähdä nainen, tarkkailla häntä, tuntea hänen olemassaolonsa.Kesällä nainen istuu torin laidalla ja lukee. Mies tarkkailee häntä sivummalta. Kirja unohtuu portaille ja mies ottaa sen mukaansa. Kirja on Dostojevskin Idiootti ja sisäsivulle on kirjoitettu nimi: Elena. Nimi tarkoittaa kreikan kielellä soihtua tai kuuta. Onko nainen tarkoitettu valaisemaan miehen elämää?

Kesällä Elena katoaa. Mies näkee paljon vaivaa tavoittaakseen hänet. Lopulta hän kuulee, että nainen on lähtenyt kesätöihin rannikolle. Pakkomielteisesti mies seuraa naista sinne – vain nähdäkseen hänet vaivihkaa kerrossiivoojana lomanviettopaikassa.

Syksyllä Elena istuu kahvilassa odotellen tapaamista. Mies hakeutuu hänen pöytäänsä ja kertoo odottavansa seuraa hänkin – vaimoaan Gretaa, joka kuoli edellissyksynä. ”Kun on ollut naimisissa viisikymmentä seitsemän vuotta, niin joistain asioista ei pääse eroon”, mies selittää. Mutta tammikuun kahdennestatoista päivästä hän ei kerro. Eikä siitä, että tuona päivänä Elena pelasti hänet.

Joel Haahtela on vuonna 1972 syntynyt kirjailija ja lääkäri. Hän on palkittu Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinnolla, samoin Suuren suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinnolla. Haahtela on ollut ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi Elena-romaanin lisäksi myös romaanilla Katoamispiste. Romaanit Perhoskerääjä ja Elena on käännetty saksaksi.

Minulle Joel Haahtela oli positiivinen kirjailijatuttavuus. Pienoisromaani miellytti vähäeleisellä tyylikkyydellään. Kirja on rauhallista, soljuvaa, yksinkertaisuudessaan kaunista kieltä. Se kertoo ikävästä, menetyksestä ja melkein periksi antamisesta. Kirjailija on haastattelussa kertonut uskovansa ”selittämättömään, siihen että asioiden takana on jotain monimutkaista ja kaunista, toisin sanoen mystistä”.

Muistan, että aiemmin minulta on jäänyt kesken Haahtelan toinen kirja. Ehkä se ei ole sillä hetkellä osunut oikeaan aikaan ja tunnelmaan. Jos jokin kirja ei imaise heti mukaansa, siihen saattaa silti jäädä henkisesti kiinni. Hyllyn ohi kävellessä kirja aivan kuin pomppaa näkyviin. Omalla kohdallani näin on käynyt aiemminkin. Elenan luettuani minun lienee palattava keskenjääneeseen Haahtelan kirjaan – jospa nyt olen jo valmiiksi virittynyt kirjan vaatimaan tunnelmaan.

Aira

Kesä miesten kanssa

Olen viettänyt kesää perin miehisessä seurassa. Ympärilläni on ollut niin sujuvasanaisia tarinaniskijöitä, vanhempaa herraseuraa, kovapintaista, mutta oikeudenmukaista kivikasvoa, seikkailunhaluisia veijareita sekä unelmavävyksi kelpaamattomia miehenkutaleita.

Jotta en nyt keräisi kyseenalaista mainetta, täsmennettäköön, että tässä värikkäässä joukossa on tietysti kyse kaunokirjallisista miehistä. Lähes kaikessa, mitä olen viime aikoina lukenut, on liikuttu hyvin miehisissä maailmoissa.

Jääkiekkoilijan kesää seurasi Meren Yhden yön tarinat. Romaanissa rauhanajan sotilassairaalan potilaat (eli miehet) tappavat aikaansa kertomalla tarinoita. Tarinat käsittelevät poikkeuksetta kohtaamisia ja kohtaamattomuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Erityisen riemastuttava oli se sotamies, joka matkusti tapaamaan viikonlopuksi tyttöään, päättikin asemalla lähteä lipettiin ja matkusti junalla pitkin eteläistä Suomea joutuen muun muassa täysin ventovieraiden ihmisten kanssa talonrakennustyömaalle Lahteen. Täysin luonnollista kohtaamista! Ainakin Meren maailmassa.

Jos ovat Yhden yön miehet vikkeliä liikkeissään ja puheissaan, melkoisen vauhdikkaita käänteitä esittävät myös Tom Sawyer ja Huckleberry Finn, nuo Mark Twainin luomat seikkailunhaluiset nuoret miehet. Tom Sawyerin seikkailut saati Huckleberry Finnin seikkailut eivät suinkaan ole "vain" lastenkirjoja, vaan mitä parhainta lukemista kaiken ikäisille. Nuoremmilta lukijoilta saattaa Twainin parhaat sivallukset mennä yli ja ohi. Perin uskottavasti Twain on aikuisten maailmassa seikkailevien poikien ajatusmaailman tavoittanut.

Tom Sawyerin mielestä esimerkiksi suunnitelman täytyy olla monimutkaisuudessaan vaarallinen ja sääntöjen mukainen. Seikkailun säännöt puolestaan sanelevat aiemmat esimerkit eli kaikki ne hurjat tarinat, joita poika on lukenut ja kuullut. Näin Tom lyttää Huckin esittämän pelastussuunnitelman:

Kävis? Totta kai se kävis ku kaappikello. Mutta se on ihan liian yksinkertanen, ei siinä oo oikeastaan mitään. Mitä hyötyy on suunnitelmasta, josta ei oo ton enempää vaivaa? Se on laimee ku hanhenmaito. Eihän se herättäis sen enempää huomiota ku murto saippuatehtaaseen.

Ja näin Huck arvioi Tomin esittämää suunnitelmaa:

Kun Tom oli kertonut suunnitelmansa mulle, huomasin oitis, että tyylin puolesta se oli viisitoista kertaa omaani parempi, tekis yhtä lailla Jimistä vapaan miehen ja voisi sen lisäksi viedä meiltä kaikilta hengen. Olin siis tyytyväinen ja sanoin, että me noudatettaisiin sitä.  

Virkistävää!

Ne kovapintaiset kivikasvot, joiden seurasta olen päässyt nauttimaan ovat kovaksi keitettyjen dekkareiden päätähtiä. Raymond Chandlerin Philip Marlowe (tänä kesänä luvun alla ollut Vanha kultaraha ja Näkemiin, kaunokaiseni) ja Ross MacDonaldin (Kasvot vedessä) Lew Archer ovat molemmat yksityisetsiviä 1940-50-lukujen Los Angelesissa. Herrat ovat hyvin samantyylisiä: molemmat ovat sukkelia suustaan, usein napit vastakkain poliisin kanssa ja jääräpäisen sinnikkäitä ratkaisemaan työn alla oleva juttu.

Chandlerin ja MacDonaldin punomat juonet ovat niin monimutkaisia, että ne jäävät tietyllä tavalla sivuosaan. Lukijan huomio kääntyy muihin seikkoihin ja tämä lienee ollut kirjailijoiden tavoitekin. Vakavasti otettavasta kaunokirjallisuudesta on kaikin puolen kyse. Tämä vakuutteluksi niille, jotka eivät salapoliisikirjallisuutta lukemistoonsa suostu ottamaan.

Vanhempien herrasmiesten ajatusmaailmaan olen syventynyt vanhan kunnon Maigret´n kautta. Toki Maigret esiintyy Georges Simenonin kirjoissa nuorenakin miehenä. Koska Maigret-sarjasta olen raapaissut vasta pintaa, en ole nuorta komisariota tavannut.

Maigret-kirjat ovat aikamatka menneeseen Ranskaan, piipun savuun, herkullisiin ruokiin ja tuon tuostakin otettuihin neuvoa antaviin. Kirjojen maailma on uskottava ja elävä ja niin ovat tarinan henkilötkin. Maigret luottaa vainuunsa ja intuitioonsa eikä kaihda pistää ahtaalle yhteiskunnan kermaakaan. Kirjalliset matkat Ranskaan ovat olleet nautinnollisia kokemuksia.

Vaikka Maigret on tarpeen tullen tiukkasanainen ja -otteinen, Marlowe ja Archer eivät epäröi tarvittaessa käyttää nyrkkejään tai jopa kättä pidempää, ovat miehet pohjimmiltaan oikeudenmukaisuudessaan järkkymättömiä. Voi kuulostaa vanhanaikaiselta: he ovat hyvän puolella.

Toisin on asia unelmavävyksi kelpaamattomien miesten laita. Näiden kanssa olen ollut tekemisissä Jim Thompsonin kirjojen välityksellä. Täsmennys lienee paikallaan: nyt ei ole kyse samannimisestä amerikkalais-suomalaisesta jännityskirjailijasta, vaan 1906-1977 eläneestä jenkistä, jota kioskidostojevskiksikin on tituleerattu. Mutta näistä herroista myöhemmin lisää, niin erikoislaatuisista miehenkutaleista on kyse.

Maskuliininen kesä jatkukoon.

Annukka

Jäähyväiset moniarvoiselle Berliinille

Oikeastaan ei ole mikään ihme, että brittiläinen kirjailija Christopher Isherwood kiinnostui kypsällä iällä hinduismista. Itämaisen oloinen kiihkottomuus näkyy jo hänen tunnetuissa 1930-luvun töissään. ”Minä olen kamera, suljin avoinna, täysin passiivinen, tallentava, en ajatteleva”, kirjoittaa Cabaret : jäähyväiset Berliinille -kirjan alussa sen kertoja, Isherwood-niminen mies. Tästä on kaukana länsimainen halu visioida, kehittää ja muuttaa, puhumattakaan vikojen etsimisestä tai tuomitsemisesta.
Isherwood lähti 1920-1930-lukujen taitteessa Britanniasta Berliiniin etsimään vapautta ja kauniita poikia. Kymmenen vuotta myöhemmin se tuskin olisi juolahtanut hänen mieleensä. Cabaret-kirja on suomennos Isherwoodin Berliini-episodeista, alkuperäiseltä nimeltään Goodbye to Berlin. Cabaret-nimi tulee tietenkin samaan aineistoon perustuvasta Broadway-musikaalista ja Hollywood-elokuvasta.

Kirjan kauppaaminen elokuvan nimellä ja Liza Minellin kuvalla on vähän halpaa ja jopa harhaanjohtavaa: kyseessä on kaksi aivan eri tarinaa, yhteistä ovat vain muutamat henkilöt ja aikakausi. Osittain Cabaret-elokuvan tarina sitä paitsi pohjautuu Isherwoodin romaaniin Mr Norris changes trains, jota ei jostakin syystä ole koskaan suomennettu. Goodbye to Berlinkin sai sen kunnian vasta 1970-luvulla elokuvan imussa. Ehkä Isherwoodin tarinat eivät sitä aikaisemmin olisi oikein suomalaiseen henkiseen ilmastoon sopineetkaan.

Kaikista ansioistaan huolimatta elokuva jättää silotellun jälkimaun Isherwoodin tekstiin verrattuna. Isherwoodin episodit muodostavat enintään löyhästi yhteen limittyvän kokonaisuuden tai kollaasin henkilöitä ja satunnaisenoloisia tapahtumia.

Kirjan kertojan tapaamat ja kuvaamat berliiniläiset ovat jokainen jotenkin epäonnistuneita, syrjässä omasta elämästään ja maailman menosta. Nuoret, menestyvät miehet ovat onnettomia, usein ongelmallisen seksuaalisuutensa vuoksi. Homoseksuaalisuutta ei koskaan mainita suoraan, mutta homoeroottinen lataus on esimerkiksi tarinassa Rügenin saarella (Kesä 1931) piukea kuin Tom of Finland -miehen housunpuntti. Varakkaan Bernhard Landauerin kohtalon sinetöi sukupuolinen suuntautuminen yhdistyneenä juutalaiseen syntyperään. Vähemmästäkin saattoi parhaassa iässä oleva mies kuolla ”sydänkohtaukseen” 1930-luvun Saksassa.

Ja sitten on tietenkin Sally Bowles, kullankaivaja uransa alussa. Pohjimmiltaan Sally on ehkä vielä viaton tai yksinkertaisesti vain vähän yksinkertainen. ”Asemaansa vielä vakiinnuttamattomaksi puolimaailmannaiseksi hänellä tuntui olevan hämmästyttävän vähän liiketajua tai tahdikkuutta”.

Yhteiskunnallisia ääripäitä edustavat juutalainen liikemiessuku Landauerit ja Nowakit, köyhä työläisperhe, jota kirjan takakannessa mainitaan neuroottiseksi. Minusta neuroottisia ovat lähinnä Landauerit, Nowakit ovat vain oppimattomia ja köyhiä, siitä kaikki ongelmat. Perheessä on tuberkuloosia ja alkoholismia. Perheen pojista toinen, kunnollinen, kannattaa fasismia, ja toinen on rikkaiden poikaystäviensä rahoilla vetelehtivä pikkurikollinen. Köyhyys ja suuret tuloerot aiheuttavat sairautta, rikollisuutta, aatteellista radikalisoitumista ja sosiaalisia ongelmia, sen Isherwood rekisteröi vakuuttavasti.

Vaikka on Isherwoodinkin kameralla suuntansa, jos linssi pyrkiikin värittömyyteen. Kolmannen valtakunnan eliitistä se pysyttelee kaukana. Ne kuvatut, joilla on natsisympatioita, näytetään yksinkertaisina, harhaanjohdettuina tai sitten hyötyä tavoittelevina pragmaatikkoina. Miellyttävää, älykästä natsia ei Isherwoodin Berliinissä ole.

Maileena

Karjalan kunnailta Savon salomaille

Talvisotaa pakeni Karjalasta 400 000 ihmistä. Heistä osa löysi uuden kotinsa Sisä-Savosta. Teos Kaksi kotia - monta tarinaa kertoo heidän vaiheistaan sota-ajasta tähän päivään. Karjalan liitto valitsi kirjan vuoden 2010 karjalaiseksi pitäjäkirjaksi.

Vuonna 2003 Rautalammin museon ja Sisä-Savon karjalaisseurojen perustama perinnetyöryhmä aloitteli siirtokarjalaisten muistitiedon keruuta Rautalammilla, Suonenjoella, Vesannolla, Karttulassa ja Tervossa. Kuusi vuotta myöhemmin suururakka oli saatu päätökseen. Keruutyöstä syntyi jyhkeä 400-sivuinen historiallinen ja kansatieteellinen tietopaketti siirtokarjalaisten evakkotaipaleesta. Kirjan on toimittanut Leni Koukkari, ja siinä on artikkeleita 16 kirjoittajalta. Kirjan ydin ja rikkaus on siihen sisältyvät henkilökohtaiset muistot.

Kirjaa varten haastateltiin yli 120 henkilöä, heidän joukossaan myös vanhempani Pauli ja Julia. Valokuvia kerättiin yli 1000. Siirtolaisvanhukset - sota-ajan lapset ja nuoret - kuljettavat lukijat kertomuksillaan läpi sota-ajan koettelemusten. Matkaan piti lähteä, vaikka määränpäästä ei ollut tietoa. Lähtökäsky tuli nopeasti. Moni kertoo kirjassa, kuinka uunilämpimät leivät jouduttiin pakkaamaan pikaisesti mukaan. Itkettiin sotaa ja surtiin kotikontuja. Jäädäkään ei voitu. Härkävaunuissa matkattiin, siellä synnyttiin ja kuoltiin – ja pelättiin pommituksia.

Sekä isäni että äitini perhe majoittui ensin Keski-Suomeen Saarijärvelle. Kun Karjala vallattiin takaisin, pääsi osa asukkaista palaamaan koteihinsa. Isä-Pauli matkasi oman isänsä kanssa vain todetakseen, että kodista oli jäljellä ainoastaan riihi. Se kunnostettiin sittemmin asuinrakennukseksi. Myös äitini perhe palasi Karjalaan vuosiksi 1942-44. Toisella evakkomatkalla sijoituspaikaksi tuli molempien perheille Säyneinen. Monien vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen perheet päätyivät Rautalammille.

Sodan päätyttyä Sisä-Savon alueelle oli asutettu 5 000 karjalaista – pääosa heistä oli Salmista, Impilahdelta, Suistamosta ja Suojärveltä. Alkoi yhteiselo kantaväestön kanssa. Siirtolaisväestö rikastutti omalla kulttuurillaan asuttamaansa paikkakuntaa. Kun Hotakaisen Karilta eräässä haastattelussa kyseltiin lapsuuden ja nuoruuden muistikuvia Rautalammilta, hän mainitsi yhtenä näkyvänä piirteenä kylän ilmettä virkistäneen karjalaisväestön. Kirjailijan kauppiasvanhemmat Keijo ja Meeri kertovat kirjassa, että murre ja nopea puherytmi aiheuttivat joskus ymmärtämisongelmia ja väärinkäsityksiä. Useimmiten rinnakkaiselo sujui hyvin. Itse en muista vanhempieni koskaan valittaneen savolaisten kohdelleen heitä huonosti. Toisenlaisiakin tarinoita evakoihin suhtautumisesta toki löytyy.

Vaikka kirjassa viipyilläänkin pitkään entisellä kotiseudulla, ei siinä pitäydytä ainoastaan menetettyyn Karjalaan ja sen ikävöintiin. Artikkeleissa kerrotaan myös karjalaisuuden ilmenemismuodoista nykyajassa: elävästä ruokaperinteestä, käsityöharrastuksesta ja ortodoksisesta uskosta. Pohditaan myös karjalan kielen asemaa ja tapojen säilymistä. Tekstin lomaan on sijoitettu infolaatikoita, joihin on koottu selventävää lisätietoa mm. kylistä ja pitäjistä. Lopussa olevista henkilö- ja paikkanimiluetteloista löysin minäkin, toisen polven karjalainen, monta vanhempieni kertomuksista tuttua nimeä ja paikkaa.

Ikäväkseni Isä-Pauli ei ehtinyt kirjaan tarttua. Samana vuonna kun kirja ilmestyi, saattelimme hänet viimeiselle evakkomatkalle tuonilmaisiin. Kirjan sivuilla hän kuitenkin elää yhdessä Kuikkien, Pantsujen, Postareiden, Rahkosten ja monien, monien muiden tuttujensa kanssa - kuin Karjalassa ennen.

Aira

Luettua ja koettua: Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset

Tämän punajalkahaukan kävin oikeasti
bongaamassa 29.5. Maaningalla.
Kuva: Ilkka Markkanen.

Lars Sundin mainio kirja Onnellinen pieni saari vuodelta 2007 antoi selvää osviittaa siitä, että kirjailija on myös vakavasti otettava lintuharrastaja. Sen huomaa tavasta, jolla lintuja kuvataan; siinä ei ole mitään ylimalkaista, vaan tarkkoja huomioita. 

Silti kirja Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset yllätti: mieshän on sukulaissielu. Varmasti jokainen himolintuharrastaja kokee läheisyyttä Sundin tavassa elää lintuvuosi läpi, vuosi toisensa jälkeen. Juuri tässä piilee harrastusten viehätys ja tärkeys: tapaatpa ”kohtalotoverin” missä tahansa, sinun on helppo liittyä seuraan ja puhua samaa kieltä vaikka ilman yhteistä kieltä.

  

Tästä päästään kielikysymykseen ja kirjan käännökseen. Suomalaisen lintuharrastuskentän läpikotaisin tuntevana koin käännöksen monilta osin heikoksi, se ei vastaa suomalaisten harrastajien tapaa kommunikoida keskenään ja ulospäin. Kirjassa yltiöpäisesti käytetty sana ”bongaus” tarkoittaa meille sitä, että mennään katsomaan jonkun toisen löytämää harvinaisuutta (tai muuten vaan mielenkiintoista lajia), josta on saanut tiedon havaintojärjestelmästä tai tekstiviestihälytyksen. Muuten me teemme retkiä ja katsomme, havainnoimme, tarkkailemme ja harrastamme lintuja.

Koska suomennos, joka sisälsi paljon kirjoitusvirheitäkin, tuntui falskilta, minun oli pakko lukea perusruotsillani alkuperäisteos. Epäilykseni oli totta: ei siellä puhuttu joka käänteessä bongauksesta, ruotsiksi ”kryssa”, vaan termi oli ”skåda” kuten teoksen nimessäkin En morgontrött fågelskådares bekännelser.

Niinpä törmäsin suomen kielen puutteellisuuteen tässä asiassa. Ruotsin termille ”skåda fåglar” tai englannin ”to be (or not to be) watching birds” ei löydy hyvää suomenkielistä vastinetta. Lintuharrastaja on toimiva substantiivi, mutta verbille "skådä" on vaikea löytää vastinetta. Käsittääkseni sana bongata ei sisällä suurelle yleisöllekään sitä, että lintua tarkastellaan yksityiskohdittain ja havainnoidaan myös linnun käyttäytymistä. Harmi, että sana bongaus on niin helppo ja tarttuva toisin kuin ruotsin "kryssa".

Lintuharrastuksen ytimessä

Mutta selvitellään jalat irti kielikysymysten lillukanvarsista ja lennetään mukaan Sundin lintujen täyttämään elämään. Oleellista on, että linturetkille mennään aina kun voidaan ja myös silloin, kun ei oikeastaan voida. Levottomat jalat vievät huomaamatta ulos, kun tietää, että juuri nyt on oikea aika nähdä vuoden ensimmäinen metsähanhi, kiuru tai västäräkki. 

Sundin sanoin tällainen lintuharrastaja ei pysty enää lintujen kohtuukäyttöön, vaan kyseessä on vakava riippuvuus. Tästä lintuholismista ei edes halua päästä eroon, minä jos kukaan sen tiedän. Kirjaa voikin suositella Aves-Anon-vertaistukiryhmille eli linnuista riippuvaisten läheisille lukemistoksi oman holistinsa ymmärtämiseen.

Lars Sundin päiväkirjanlehdet, kohtaamiset lintujen kanssa, sattuvat toista aamu-unista linturetkeilijää suoraan sydämeen. Naispuoliselle harrastajalle miehisen miehen tunnustus ”Minä olen heikkona sinirintoihin” tuo suorastaan kyyneleet silmiin. Myös aeto savolaenen lintumies tunnustaa retkillä rehdisti ääneen lintuheikkoutensa, se ei ole vain ruotsinkielisen väestön tapa.

Sund ei yritäkään olla tieteellinen lintujen tarkkailija, vaan hän toteaa monien lintuharrastajien yhteisellä suulla ”Mutta ehkä se juuri on jutun juoni: teemme jotain sellaista mikä on täysin turhaa muille kuin meille itsellemme ja toisille yhtä lintuhulluille.” Luonnon säilymisestä jälkipolville Sund kuitenkin kantaa aitoa huolta. Siksi on tärkeää niin Ruotsissa kuin Suomessakin ilmoittaa havaintonsa valtakunnallisiin havaintojärjestelmiin. Kirjassa kuljetaankin reaaliajassa lintuhavaintojen seuraamisessa, niin kuin valtaosa aktiiveista lintumiehistä ja -naisista tekee.

Koen äärimmäisen läheiseksi Sundin tavan harrastaa ja kuvata sanallisesti näkemänsä linnut. Jo tässä olisi yllin kyllin antamaan loistava lukukokemus. Mutta Sund on perehtynyt tarkoin lintuharrastuksen ja -tieteen historiaan alkaen antiikin Kreikan lintuoraakkeleista. Laaja lukeneisuus ja yleissivistys näkyvät myös lintuaiheisen runouden siteerauksissa, mikä kaikki kulkee päiväkirjan lehdillä mukana. Arvostan suuresti poikkitieteellisyystaiteellisuutta, ja tämä on hyvä syy hankkia kirja myös ikiomaksi.

Johdattakoon kirjassa siteerattu Esaias Tegnérin runo ”Muuttolinnut” vuodelta 1812 meidät Pohjolan kesään: 

On korkeella kurussa niittymme tuo
sinne parvemme päätyy vuoteensa luo.
Sinne laskemme munat, pohjoisen kesään
missä aurinko yön käy hautovan pesään.

Asta Lähdesmäki
lintuharrastaja

Polkupyörällä ajamisen taito

Olen aina pitänyt kirjoista, joissa henkilöt ovat jollakin tavalla säröillä. Elämässään onnistuneet, kaikin tavoin mallikelpoiset yksilöt harvemmin jaksavat kiinnostaa.

Ron McLartyn kirjan Polkupyörällä ajamisen taito päähenkilö Smithy Ide on 43-vuotias itseään inhoava 120-kiloinen luuseri, joka tekee puuduttavaa työtä ja täyttää vapaa-aikansa epäterveellisillä tottumuksilla. Ihmissuhteetkaan eivät oikein nappaa. Smithyllä ei ole vaimoa, tyttöystävää eikä edes mainittavia ystäviä. Mikä saa antisankarimme havahtumaan ja kääntämään elämänsä uuteen suuntaan?

Tarinan alussa Smithy Ide on täysin hukassa. Hän kuluttaa elämänsä tupakoiden ja juopotellen, eikä päiviin oikein muuta mahdukaan. Tärkeimmät läheiset ovat omat vanhemmat, joiden kanssa hän jakaa kauan sitten kadonneen sisarensa kipeän muiston. Smithy kuvaa itseään armottomasti:

Vaikka poikavuosieni elämässä ei ollut mitään tarkkaa suunnitelmaa tai johdonmukaista toimintamallia, olin kuitenkin omalla vähäpätöisellä tavallani mukana tässä maailmassa. Osa kokonaisuutta. Nykyisin mitään ei enää tapahdu. Totesin vain jossain vaiheessa, että televisio, olut ja suolarinkelit ovat helpompi vaihtoehto.

Smithyn pysähtynyt elämä kääntyy ylösalaisin odottamattoman tragedian seurauksena, ja muistot, sattuma sekä silkka humalatila sysäävät Smithyn polkupyörän selkään. Hänen tavoitteenaan on selvittää, mitä tapahtui päänsisäisiin ääniinsä hukkuneelle siskolle. Taival taittuu paahtavassa auringossa, tähtitaivaan alla ja lumimyrskyssä. Smithy joutuu auton töytäisemäksi, hänet hakataan, häntä uhataan aseella, ja epäillään vuoroin kodittomaksi alkoholistiksi, lasten hyväksikäyttäjäksi tai onnenonkijaksi. Mutta Smithyä myös autetaan, kun hän tarvitsee apua, ja hän saa kokea todellista välittämistä.

Polkupyörällä ajamisen taito on vähäeleinen, mutta vetoava tarina tavallisen miehen matkasta Amerikan halki kohti omia muistoja, kertomus pyrkimyksestä ottaa oma elämä haltuun. Kerronta kulkee vuorotellen nykyisyydessä ja menneisyydessä. Matkan myötä punoutuu auki tarina Smithyn lapsuudesta ja aikuisuuden varhaisvuosista, hänen perheestään ja sisaren sairaudesta, omasta kasvusta sekä rakkaudesta.

Smithyn kohtaamille henkilöille on kertynyt vastoinkäymisiä keskimääräistä enemmän. He räpiköivät elämässään eteenpäin miten taitavat. Pidän tyylistä, jolla kirjailija on henkilöitään kuvannut: hän ei maalaile eikä selitä asioita puhki, vaan antaa tilaa lukijassa syntyville tunteille, oivalluksille ja tulkinnoille. Polkupyörällä ajamisen taito on kehitystarina vailla imelyyttä. Sen lukeminen antaa uskoa muutoksen mahdollisuuteen.

Päivikki

Jääkiekkoilijat kesän vietossa

Veijo Meri on itselleni yksi tärkeimmistä kirjailijoista. Alkavan kesän kunniaksi vetäisinkin annoksen Meren romaanitaidetta. Sitä täytyy aina silloin tällöin napsia, että pysyy ajatus kirkkaana ja mieli hyvänä. Suosittelen muillekin.

Ensimmäisen kerran luin Jääkiekkoilijan kesän (1980) viitisen vuotta sitten. Nyt se sattui kirjahyllystä käteen ja sopi ajankohtaan hyvin, vaikka jääkiekosta kirjassa ei juuri puhutakaan.

Jääkiekkoilijan kesä on Meren toistaiseksi viimeinen romaani. Tarinan mukaan Meri kirjoitti romaanin jo 60-luvulla, mutta otti sen pöytälaatikosta julkaistavaksi vasta paljon myöhemmin.

Jääkiekkoilijan kesä on tyypillistä Merta: tarina liikkuu paikasta ja ajasta toiseen sisäkertomusten mukana. Ihmiset ovat myös liikkeellä tiuhaan. Eletään 1950-lukua suomalaisessa pikkukaupungissa, jonka elämää seurataan nuorten miesten näkökulmasta.

Keskushahmo Illu on 20-vuotias lupaava kiekkoilija. Naiset ovat miesten pääasiallinen mielenkiinnon kohde. Kokemusta kauniimman sukupuolen parissa Illu käy hankkimassa isänsä työmaan keittäjän taholla, mutta todellinen haaveiden täyttymys on Iso vaalee, kaupungin näyttävin nainen.

Se kulki keskellä leveää jalkakäytävää kuin kuningatar. Se ei vastannut tervehdyksiin, se ei edes katsonut, kuka tuli vastaan. Kioskin kantaporukka seurasi myötätuntoisesti ja huolestuneena sen rimpuilemista sukupuolivietin kynsissä. Kaikilla oli se käsitys, että sillä täytyi olla vaativat vietit.

Sota on lähimenneisyyttä ja voimakkaasti läsnä. Illu ei ole sotaan nuoruttaan joutunut, mutta muiden miesten elämää se leimaa. Esimerkiksi Uti, jolla mainetta oli ”yhtä paljon muillakin. Se oli luotu poliisilaitoksen ja kapakan eteisessä eikä jääkiekkokaukalossa.”

Utin hahmossa tiivistyy monen sotaveteraanin kohtalo: sota ei jätä rauhaan ja viina vie miestä. Uti on ollut rintamakarkuruuden seurauksena mukana kiistellyssä Portinhoikan taistelussa ja hakenut sodan jälkeen takaisin menetettyä sotilaan kunniaansa, laihoin tuloksin. Nyt Utilla on porttikielto kaupungin anniskelupaikkoihin, naarmuuntuneet kengät paljaissa jaloissa  ja vakiopaikka poliisin putkassa. Loppukin on surullinen.

Kirjan kehystarina kulkee enimmäkseen Illun mukana seuraten miestä terassilta suotyömaalle naisen syliin ja sieltä kiehtovan, mutta oikukkaan Ison Vaaleen luo. Nuoren, kokemattoman miehen ja maailmaa nähneen naisen suhde koputtelee Meren käsittelyssä absurdiuden portteja, mutta miten kaikki lopulta päättyykään? Iso Vaalee kun ei taivukaan noin vain noudattamaan ympäröivän yhteiskunnan vaateita.

Kirjan nimi herättää ristiriitaisuudellaan lukijan mielenkiinnon: mitä jääkiekkoilija oikeastaan kesällä tekee? Lukijalle selviää ainakin, että kesäharjoittelulle ei anneta sellaista painoarvoa kuin nykyisin. Illu miettii pelikenttää katsellessaan:

Se oli savenväristä tannerta, jossa kasvoi heinää siellä täällä. Maali oli paikallaan ja sen edessä maassa oli isoja kuumuuden kipristämiä fanerilevyjä. Ne oli saippuoitu liukkaiksi. Kiekko liukui hyvin. Siellä he kävivät kesällä harjoittelemassa. Ne olivat ihan hyödyttömiä harjoituksia. Ne masensivat kahdeksi päiväksi. Koivula ja Lankku eivät olleet järjestäneet niitä tänä kesänä kuin kahdesti. Koko ajan sai pelätä, että joku sattuisi näkemään. Molari oli täysissä varusteissaan kuin kesään eksynyt joulupukki.

Jääkiekkoilijan kesä on hyvin miehinen, mutta ei suinkaan mikään äijäkirja. Nuorten miesten puheet ja ajatukset ovat ronskeja ja liikkuvat paljolti lantion seudulla, mutta mitenkään tympeän alatyylinen kirja ei ole. Nuoret miehet usein vain ovat ajatuksissaan Meren kuvauksen kaltaisia. Jääkiekkoilijan kesä ei ole urheilukirja, vaikka jääkiekko siinä pientä osaa näytteleekin. Sotakirjakaan se ei ole, vaikka kirjan sisätarinat vievätkin lukijan rintamalle ja kuvaavat sotaa Meren persoonalliseen tyyliin.

Veijo Meren lause on kirkas, tiivis ja hiottu, vapaa turhasta selittelystä. Tarinoitsijana Meri on mestari. Lukijan täytyy olla tarkkana, koska yksi lause saattaa viedä tarinan lähtöpisteestä aivan jonnekin muualle. Ja naurua Meri osaa teksteillään synnyttää; vakavalla naamalla, yrittämättäkään olla hauska.

Aina uudelleen Meren kirjoihin jaksan palata. Niitä kun ei saa ammennettua tyhjiin yhdellä lukukerralla.

Annukka

Ei hunningolle tänään

Kuva: Otava

Historia on kiehtonut minua aina. Vietin vuoden 1975 kesäkuun istumalla Hesperian puistossa lukien pääsykoekirjoja. Pari viikkoa istuin myös hiekkalaatikon reunalla kun vahdin samalla kahta huostaani uskottua pikkulasta. Takamukseni ja hermoni kestivät, ja opiskelupaikka aukesi.

Olen haalinut yö- ja työpöydälle Afrikasta kertovia kirjoja. Silmäni ovat auenneet ja olen ymmärtänyt miten siirtomaaisäntien toteuttamat, ”viivottimella vedetyt” valtioiden rajat ovat aiheuttaneet vuosisatoja kestäneitä vihollisuuksia ja heimosotia. Afrikan mantereella siirtomaavallat (Britannia, Saksa, Belgia ym.) loivat rotuoppiin perustuvan hallintojärjestelmän.

Tähän aihepiiriin liittyy yksi mielikirjoistani, Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään – afrikkalainen lapsuuteni. Siinä esitetään erilainen näkökulma siirtomaahallintoon. Kirja kertoo brittiperheestä, joka muutti Rhodesiaan (nykyään Zimbabwe) 1960-luvun lopussa. Kirja on nuoren Alexandran (Bobon) kasvutarina, jossa surullisuus ja hauskuus, jopa hilpeys, muodostavat toimivan ristiriidan. Kirjan tyyliä on verrattu Astrid Lindgrenin nokkelaan lapsikerrontaan. Minä en aivan ole samaa mieltä, mutta tekijän rento ilmaisu tuo vakavuuteen sopivasti kepeyttä. Kiinnostavaa on myös se, että kirjan loistava suomennos on kuopiolaislähtöisen Sirpa Kähkösen.

Fullerien perhe sai elantonsa lähinnä viljelemällä tupakkaa ja myymällä sadon huutokaupoissa. He joutuivat kuitenkin muuttamaan maasta toiseen paremman toimeentulon toivossa eläen koko ajan köyhyysrajalla. Jopa ruoasta oli puute. Pahinta oli kun piti olla koko ajan varuillaan. Kehenkään ei voinut luottaa, kuka tahansa voi olla pahin vihollisesi.

Äiti sanoo: ’Älä tule hiippailemaan huoneeseemme yöllä.’ Kun he nukkuvat, heillä on ladatut aseet vuoteenvierusmatoillaan. Äiti sanoo: ’Älä säikytä meitä kun me nukumme.’ ’Miksi?’ ’Me voisimme ampua sinut.’ ’Ai.’ ’Vahingossa.’ ’Selvä’.

Kirjassa kerrotaan miten perheen äiti vähitellen alkoholisoituu, "menee hunningolle". Vastoinkäymisiä on liikaa. Kolme perheen lapsista kuolee vauvaikäisinä, ja jatkuva taistelu elannosta uuvuttaa. Kirjaa lukiessa nousee aluksi mieleen ajatus, miksi ihmeessä Fullerien piti hakata päätään seinään ja eivätkö he voineet palata Englantiin. Kyllä he palasivat - tullakseen takaisin. Ehkä elämä rappeutuvassa talossa Derbyshiressä alkoi ahdistaa. Ja ehkä heitä viehätti se ylemmyys, minkä valkoinen iho heille Afrikassa antoi.

Rotuerottelu oli arkipäivää. Alexandra kävi A-koulua, joka oli tarkoitettu valkoisille, B-koulut olivat värillisille, kuten intialaisille, ja C-koulut mustille. Vanhemmat kannattivat valkoista hallitusta ja liittyivät reserviläisiin. Isä partioi ja taisteli sissejä vastaan, äiti päivysti poliisiasemalla ja raportoi maatiloille tehdyistä hyökkäyksistä.

Alexandra Fuller kirjoittaa rohkeasti ja humoristisesti epätavallisen perheen epätavallisesta elämästä. Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita kiinnostaa ihmisyys poikkeuksellisissa oloissa.

Päivikki